Marvel Tokon: Fighting Souls vyöryttää ruudulle monipuolisen värikästä joukkotappelua

Marvel Tokon: Fighting Souls on 4vs4 tag-tyyppinen sivulta kuvattu klassinen tappelupeli, jossa Marvelin sarjakuvista tuttu lössi vetää toisiaan turpiin kuin Avengers: Civil War -elokuvassa aikoinaan. Pelin on kehittänyt muun muassa varsin menevän Double Dragon: Revivenkin työstänyt japanilainen Arc System Works.

Nykytappeluille ja varsinkin sarjakuva-aiheisille tappeluille, kuten Mortal Kombat Vs DC Universe, Marvel Vs Capcom sekä Injustice-pelit, on mukana tarinapohjaistakin tappelua. Episode-nimeä kantavan tarinamoodin kaikki episodit on kynäillyt entinen peliarvostelija ja RPS-sivuston toinen perustajajäsen, Kieron Gillen, jonka vuodesta 2011 jatkunut Marvel-pestin on tuottanut tulosta – ainakin pelin perusteella (mitään sarjakuvia en ole lukenut vuosikausiin).

Tarinamoodi käsittää viisi eri episodia ja jokaisessa on yksitoista lukua. Kaikki ikoniset spandex-sankarit, seitinsinkoajan kuin Captain American kera joutuvat jälleen tulikokeeseen, kun maailmamme on tsiljoonatta kertaa uhattuna. Thanoksen kaltainen sininaamainen maailmojen tuhoaja Champion (jotenkin näystä tuli mieleen edesmenneen Kavinskyn zombiehahmo) olisi leikkimielisellä tuulella kuin kissa hiirtä jallittaessaan. Hulkin kokoinen järkäle on etsimässä sopivaa, ultimaalista supersankariporukkaa tinderimäisellä tavalla – sillä erotuksella, että ne jotka tulevat swaipatuksi turnauksessa koetun taistelutappion jälkeen vasemmalle, joutuvat kokemaan traumaattisen tappion todistaessaan oman maailmansa totaalisen tuhoutumisen. Sininen mestari ruoppaa yhdessä Promoottorinsa kanssa koko universumia täydellistä planetaarista kandidaattia etsiessään – ehdokaslistalle löydetään lopulta jopa kaunis sininen planeettamme.

Maassa ”kutsun” Mestareiden Turnaukseen saa neljä Marvelin hahmoa, joiden tulee kasata nelihenkinen taisteluporukka – muut Championia vastaan taistelemaan pakotetut planeetat ovat saaneet lähettää matkaan satapäisiä taistelujoukkoja, mutta Maan on tyydyttävä.. nelihenkiseen joukkueeseen. Miksi? Syyttää tästä saadaan Fantastic 4 -porukkaa ja näiden ulkoavaruudessa niittämäänsä mainetta.

Episodien yhdentoista luvun aikana pelin 20 Marvel-sankaria mättävät kinastellessaan toisiaan, kertaalleen puhevalmista Promoottoria ja lopuksi otellaan kolme kertaa Championin eri muotoja vastaan. Jokainen muodonmuutos on aiempaa voimakkaampi ja hankalampi päihittää. Mukana hahmorosterissa on muun muassa Magneto, Deadpool, Wolverine, Spider-Man, Loki, Iron Man, Captain America, Hulk ja Blade. Victor Werner von Doom on ajankohtainen hahmo, tulevaa Robert Downey Jr:n leffaa ajateltaessa. Itselleni kokonaan tuntemattomia hahmotuttavuuksia olivat Final Fantasyn tavoin jättimiekkaa heilutteleva Magik, mechalla jyristelevä Peni Parker sekä robotti Danger. Myönnettäköön, että muutoinkin sarjakuvia elämäni aikana, niin DC:tä kuin Marvelikin, olen seurannut ja lukenut vähemmän kuin vannoutuneimmat fanit.

Tarinaepisodit on mielenkiintoisesti rakennettu siten, että tarina nähdään viidestä eri kuvakulmasta, kunkin jengin edesottamuksien ja erilaisen seikkailun myötä, kohti turnaukseen pääsemistä. Episodeissa samoina toistuvat ainoastaan Promoottorin ja Championin kohtaamiset, jotka esitetään ihan kunnolla laadukkaana japanilaisanimaationa.

Ne uniikit hetket tarinassa sen sijaan koetaankin sitten hauskasti ja visuaalisesti säväyttävällä tavalla, aihepiirille uskollisella tavalla puolittain animoitujen sarjakuvasivujen voimin, jossa uutta sarjaruutua ilmaantuu edellisen kylkeen hahmojen puhuessa repliikkejään tapahtumien rullatessa, kunnes käännetään sivua tai aloitetaan seuraava taistelu.

Halutessaan kaikki taistelut voi kokonaan skipata, jos haluaa vain nauttia ja selata läpi tarinat – esimerkiksi uusintana jo kertaalleen läpipelaamisen jälkeen. Tarinoihin on kivasti saatu erilaista fiilistä, kun yksi poppoo mielellään haluaa osallistua ja lisätä valtaansa, kun taas Deadpoolin jengi (jossa mukana ovat myös Blade, Loki ja Ghost Rider) on hauskasti vastentahtoisin jengikokoonpano, jota Maan perukoilta löytyy.

Sarjakuvasivujen voi antaa rullailla automaattisena diashowna, tai mikäli haluaa tarkemmin tuijotella ihan kivasti piirreltyjä ruutuja, voi etenemisen pysäyttää ja käännellä sivuja manuaalisesti, omaan rauhalliseen tahtiin.

Vaikeustasoltaan tarinamättäminen ei ole kovinkaan haastavaa – kunhan pienet alkuopettelut etenkin perustason liikkeiden kanssa on tehty, etenee tarina sutjakkaasti. Omalta osaltani ensimmäisen episodin kohdalla taisin kaatua ensimmäisen kerran kanveesiin vasta Championin kanssa miteltäessä. Loppupomon kolmatta olomuotoa en päässytkään sitten edes parin, kolmenkymmenen yrityksen jälkeen ja laskin vaikeustasoa luovuttaneena. Seuraavassa episodissa turpaansaamisen määrä kyseisen loppupomon kanssa oli samaa luokkaa, mutta en antanut periksi ja pelin parissa karttumaan ehtineen kokemuksen myötä voitin – vaikeustasoa laskematta.

Pelin tag-mekaniikka sopii oikein hyvin supersankarimeininkeihin. Pelaaja pääsee hahmoa vaihtamalla peluuttamaan vaikka kaikkia neljää yhden matsin aikana. Huomioitavaa on kuitenkin se, että tiimillä on yksi yhteinen energiapalkki, joten hahmoa L2-nappulalla vaihtamalla ei palkki täyty. Toiset hahmot sopivat paremmin toisia vastaan – tämä on seikka jota alkaa hahmottaa vain matseja runsaasti pelaamalla. Sanoisin esimerkiksi, että tankkimaisia, mutta tehokkaita Magnetoa ja Dr. Doomia vastaan soveltuvat parhaiten hieman notkeammat ja nopealiikkeisimmät hahmot, kuten Deadpool ja Spider-Man, mutta toisaalta taitava pro-pelaaja pärjää millä tahansa hahmolla.

Taisteleminen on vauhdikasta ja erilaisia liikesarjoja ja yhdistelmiä per hahmo on varsin kiitettävä määrä. Eräs hieno elementti on alakoukun lyöminen ristiohjaimen oikean nuolen ja ympyränappulan yhdistelmällä (kutsutaan pelissä nimellä Slam Launcher) jolloin iskun vastaanottanut lentää taivaan tuuliin, iskijän tullessa perässä. Sitten annetaan kunnolla runtua ja jos ennättää, niin siinä voi koko oma tiimi käydä antamassa iskun jos toisenkin ennen kuin palataan takaisin maan kamaralle. Liike on ehdottomasti makea ja tuo pientä piristettä niin kauan melko muuttumattomana pysyneeseen tappelupelien genreen, vaikka pidemmän päälle ilmoihin lentely alkaakin kuitenkin hieman väsyttämään erikoisliikkeen käyttäjääkin.

Toinen nipotuksen aihe on se, että kun jengiä on enemmän ruudulla auttamassa, on ahtaalla areenalla toisinaan sen verran sekamelskaa, että oma hahmo voi sekoittua muiden sekaan ja siinä nopeasti unohtuu, ketäs tässä ohjattiinkaan! Tästä huolimatta pelin nelipäinen tiimityöskentely on ehdottomasti elementtinä tervetullut, joka kenties ensimmäistä kertaa koskaan vahvistaa sarjakuvasankareiden toimimista oikeana joukkona, kuten X-Men tai Avengers. Tarinamoodit pelailee kaikki mielenkiinnolla lävitse ja se toimii samalla ihan kivana harjoitteluna, vaikka erillinen harjoittelumoodikin pelistä löytyy.

Mikäli haluaa jatkaa yksinpelailua, on tarjolla kiitettävästi muutakin pelattavaa: battle-valikon alta löytyy pelin versus-tila, jota voi pelata paikallisesti kaksinpelinäkin. Hieman harmillisesti CPU:ta vastaan pelatessa ei vaikeustason säätöä ole pikapelissä tarjolla lainkaan. Tarinamoodissakin vaikeustasoa voi ainoastaan laskea, mikäli ei pärjää, mutta versus-moodissa yleistä vaikeustasoa ei ole säädettävänä. Versuksen kautta CPU:n kanssa pelatessa meno on ehkä astetta haastavampaa, mutta enpä silloinkaan juuri yhtään matsia hävinnyt, kenties yksittäisen erän kolmesta, silloin tällöin.

Onneksi versus ei kuitenkaan ole ainoa CPU:ta vastaan pelattava moodi episodin ohella. Netin turpakäräjiä kaihtava voi kaivella myös arcade-valikkoa, jonka takaa löytyvät battle arcadia sekä all-star arenan pelimoodit arena ja survival. Battle arcadiaa voi pelata netissä tai CPU:ta vastaan – vaikeustasonkin saa valita easyn, mediumin ja hardin väliltä. Pelimoodin idea alkuun on hieman hassu, jopa lapsellinenkin, Funko Popilta näyttävine 3D-hahmomalleineen, jonka söpössä vapaakuluisessa pikkumaailmassa pelaajat voivat juoksennella pieksemässä toisiaan.

Pelaaja valitsee omaksi ”funko-avatarikseen” jonkin pelin kahdenkymmenen yhden hahmon joukosta ja halutessaan tökkää koristeeksi sormiin vielä vaikkapa Infinity Gauntletin tai Wolverinen adamantum-kynnet – tai molemmat. Ideana battle arcadiassa olisi kerätä tililleen tähtiä, muita kanssapelaajia vapaan kuljeksinnan aikana pieksemällä, mutta tähtiä kertyy myös perinteisiä 2D-matseja voittamalla, joihin sitten aika ajoin teleporttaudutaan toista pelaajaa tai CPU:ta vastaan tappelemaan. Sijoituksista pidetään jatkuvaa kirjaa ruudulle saatavalla tuloslistalla. Loppurymistelyssä kaikki kerääntyvät paikan keskukseen joukkotappeluhenkiseen mylläkkään, yrittäessään saada eräänlaista ydintä haltuunsa. Tässä loppunujakassa sijoitukset vaihtelevatkin sitten nopeammin, kun tähtiä karisee ja kertyy.

Arena ja Survival pitivät battle arcadiaa hieman paremmin otteessaan: Arenassa pelaaja seuraa taistelupolkua, joka tietyssä kohtaa haarautuu ja pelaaja saa valita joko A- tai B-reitin. Pelimoodi on jaettu pelin viidelle jengille, jotka tarinamoodissakin esiintyvät, vaikka oman hahmonelikkonsa taistelua varten saakin koostaa aivan vapaasti kaikista hahmoista valiten.

Yksi taistelupolku pitää sisällään viisi kolmen erän taistelua ja lopuksi sitten saadaan palkinnoksi jonkin hahmon pärstän sisältävä konseptikuva. Palkinto on laimeaakin laimeampi, mutta pelimoodi viihdyttää – etenkin siksi, koska tässäkin pelimoodissa saadaan onneksi valita haastetaso neljän vaikeustason väliltä, champion-tason ollessa se vaikein.

Itselleni medium oli tietokoneen mättämiseen hieman liian helppo, kun taas hardin kanssa taistelut olivat äärimmäisen tiukkoja ja tasaisia, pakottaen pelaajan opettelemaan pelaamaan lämmittelynä toimivia tarinamoodia ja versus-tilaa paremmin. Hard-taso antaa CPU-vastustajalle prosentuaaliesti parempaa iskunkestoa ja samalla tehokkaammat iskut. Vaikeustaso onkin syytä olla sellainen, jonka kanssa pärjää, koska kokonainen viisiosainen polku on pelattava kerralla lävitse. Tappion jälkeen samaa hävittyä matsia saa yrittää uudelleen loputtomiin, mutta rundin keskeyttäminen tietää alusta aloittamista.

Niin ikään vaikeustasoja tarjoava survival on nimensä mukainen pelitila, jossa taistelijan energiapalkki ei täyty yhden erän jälkeen. Kun matsi on pelattu ja CPU toivottavasti piesty, saa energiatäydennystä riippuen siitä, kuinka hyvin ja monipuolisesti mätti turpiin. Harvoin palkki aivan kokonaan täyttyy. Etenemisen voi tallentaa ja pelitilasta poistua huilaamaan, mutta jos energiat hupenevat kokonaan, tikapuumainen eteneminen päättyy ja high score tallennetaan. Pientä jeesiä tarjoavat pelimoodin ”sielukortit.” Aika ajoin pelaaja saa valita korttipakkaansa supersankarin pärställä koristellun kortin, joka tuottaa taistelubonusta, esimerkiksi parempaa hyökkäystä. Kortteja saa olla vain muutama, jonka jälkeen joku on pudotettava pois, mikäli tahtookin jonkin toisen. Myös Arena-pelitilasta löytyy high score -lista – nämä lisäävät intoa palata kyseisten pelimoodien pariin uudelleenkin, sillä erikoisliikkeiden käytön monipuolisuus määrittää sitä kuinka hyvin pisteitä kertyy ja samalla se kannustaa opettelemaan mahdollisimman paljo erilaisia liikkeitä.

Ja niitä liikkeitähän riittää. Jokaiselle hahmolle on jopa oma opettelutilansa, jossa kaikki liikkeet saa käydä lävitse bucket list -tyyppisenä harjoitteluna. Ohjaimen kaikki nappulat (tattien klikkailua lukuun ottamatta) on valjastettu mukaan ja jokaiselle nappulalle riittää komboja. Ilmaan vievän slam launcherin ohella voidaan tarttua vastapelaajaan, nousta ilmaan – esimerkiksi Iron Man osaa leijua rakettiboostereillaan ja Green Goblin liihotella ilma-alustallaan. Ruudulle voidaan myös nappulayhdistelmällä kutsua muut kolme hahmoa jeesaamaan muutaman sekunnin kestävässä joukkopieksennässä. Vastapuoli tosin ei liikkeen aktivoinnin aikaan saa olla liian kaukana, tai muutoin paikalle lennähtävät apurit eivät osu nyrkeillään.

Yleisellä tasolla liikkekomboja on valtaisa määrä ja etenkin kun ottaa jonkin tietyn hahmon opeteltavakseen ja pelaa sillä paljon, on mättäminen parhaimmillaan äärimmäisen ilahduttavaa ja monipuolista. Sekaan on ujutettu jos jonkinlaista erikoisefektiä ja näyttäviä turpiin vetoja kuin jopa ajoittaisia sarjakuvaruutujakin. Deadpoolin fanina oma lehmä on kenties vähän ojassa, mutta en kerta kaikkiaan saanut tarpeekseni kyseisen hahmon hullunkurisista liikeanimaatioista, jossa hahmon aseet, fyysinen huumori kuin katanatkin ovat vahvasti mukana. Arc System Works tuntuu yleisellä tasolla rakastavan kaikkia pelin hahmoja tasapuolisesti ja niitä kohdellaan silkkihansikkain. Tappeleminen on kerrassaan hengästyttävän näyttävää!

Tappeluareenoiden osalta tarjolla on vain yhdeksän erilaista miljöötä, joka on määrällisesti melko vähän ja New Yorkin jakaminen erilliseksi päivä- ja yöareenoiksi on jo pientä laiskuutta. Toisaalta viidessä areenassa on useampia ruutuja tarjolla – tarpeeksi kovaa kun taistelun lomassa potkaistaan vastustajaa mahaan, lentää parka näyttävästi metrejä jompaan kumpaan suuntaan ruudulla, areenan rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi New Yorkin keskustassa tapahtuva taistelu saattaakin äkillisesti siirtyä Hell’s Kitchenin tai Avengersin nimeä kantavan puistoalueen puolelle. Tämä edesauttaa tunnetta siitä, että ei olla missään ”häkissä” tappelemassa.

Nettimatsaamisesta kiinnostuneille on tarjolla Battle arcadian nettiversion ohella casual ja ranked-pikapelitilat, joista jälkimmäiseen tosin ei ole asiaa ennen kuin on pelannut kasuaalisti kymmenen matsia. Mukana on myös vaihtoehdot open lobby, jossa voi tarkastella vapaita peliauloja sekä room match. Viimeksi mainittu on toteutettu battle arcadian tapaan, eli pelihahmot (maksimissaan 64 pelaajaa samanaikaisesti!) voivat vapaasti käyskennellä eräänlaisessa hubimaailmassa, johon on työnnetty värikkäässä minikoossa kaikki pelin yhdeksän areenaa yhdeksi maailmaksi.

Paikasta löytyy peliautomatteja, joissa kussakin on kaksi paikkaa. Pelaaja voi siirtyä vapaan automaatin luokse odottamaan käsi pystyssä ja mikäli toinen kaveri saapuu tarttumaan toiseen tikkuun, voidaan matsi aloittaa. Vaihtoehtoisesti voi toimia spektaattorina katsoessaan muiden käynnissä olevia taisteluita. Hubissa voi myös chattailla, muuten vain pelleillä ja viljellä jos jonkinlaisia emojeita. Äkkiseltään mieleen tulee esimerkiksi suomalainen Habbo Hotelli.

Kuten sanottua, pallopäägrafiikan näkeminen tuottaa alkufiiliksen ”lapsellinen”, mutta toisaalta – eikös sarjakuvainnostus supersankareihin meillä kaikilla (vanhemmillakin pelaajilla) ole saanut alkunsa sieltä lapsuudesta, kun alkoi tehdä mieli jotain Aku Ankkaa syvällisempää väripaperia. Hubin visuaaliseen ilmeeseen onneksi myös tottuu ja sen jälkeen se toimii kivati ja ainakin eroaa toteutustavaltaan siitä, mihin on totuttu. Nettimatsaaminen on toimivaa ja lagitonta PS5-versiossa, mutta matseissa pärjääminen onkin aina sattumankauppaa: hyviä pelaajia kun riittää paljon, joten treenata kannattaa ja paljon, sillä heikompia vastustajia tulee vastaan vain harvoin.

Audiovisuaalisesti unreal 5 -pelimootorilla toteutettu Marvel Tokon: Fighting Souls on mielestäni onnistunut upeasti tavoitteessaan. Päävalikossa tunnelmaan virittää Avengers-sankariteeman vauhdikas muunnelma, tarinamoodin sarjakuvat ja animaatiot luovat kivasti tunnelmaa hyvällä äänityöskentelyllä, siinä missä hahmojen liikkeet ja animointi ovat saatu luotua erittäin uskolliseksi kullekin hahmolle – tuntuu että Arc System Works oikeasti fanittaa käyttämäänsä lähdemateriaalia.

Hienona yksityiskohtana matseissa on myös erilaiset introt ja outrot riippuen siitä, kuka hahmoista (ensimmäisenä valittu) toimii jengin johtajana. Johtajat sitten taunttaavat toisiaan ennen matsin alkua ja voittaja sen jälkeenkin. Ääninäyttelyssäkään ei ole mitään valittamista. Ehkä olen Deadpoolin fanina röyhkeän puolueellinen, mutta kyseinen hahmo on mielestäni saanut kaikki parhaimmat repliikit kuin animaatiotkin osakseen, vaikka ei yksikään muu hahmo Deadpoolin rinnalla juurikaan kalpene.

Esimerkiksi kaivan kuitenkin suutaan jatkuvasti soittavan Deadpoolin: hahmon perimmäistä olemusta on kunnioitettu hienolla tavalla ja mikä parasta – mukaan on reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen saatu mahtava Nolan North, joka hoiti Deadpoolin äänityön myös High Moonin vuonna 2013 julkaistussa (hieman aliarvostetussa) Deadpool-toimintapelissä.

Matseja pelatessaan tulee vain vahvistuva fiilis: lisää Nolan Northin Dead Poolia, kiitos! Kenties suosikeistani kakkossijalla oleva, päälle viisikymppinen Wolverine on hänkin upea (ja oikealla tavalla muriseva) ilmestys ja erilaisia ja värisiä vaihtoehtoisia asujakin aukeaa peliä pelatessa, kaikille hahmoille – Wolverinelta löytyy muun muassa 80- ja 90-luvun taitteessa käytetty nostalginen keltaruskea asuste, mutta ne jotka pitävät esimerkiksi modernimmasta Deadpool&Wolverine -elokuvan lookista löytävät niin ikään omansa.

Hieno loppusilaus kaikelle on se, että valikosta voidaan valita yksitellen dubbaus jokaiselle pelin hahmolle. Jos haluaa esimerkiksi jonkun puhuvan japania, toisen espanjaa ja loppujen englantia, onnistuu sekin! En muista nähneeni tällaista valintamahdollisuutta oikeastaan koskaan missään pelissä aiemmin. Itse en esimerkiksi aivan lämmennyt Green Goblinin äänelle, joka toi omaan makuuni turhan paljon mieleen Mark Hamillin Jokeri-hahmon. Ei muuta kuin dubbauksella toista kieltä kehiin ja ärsyke eliminoituu.

Kokonaisuutena Marvel Tokon: Fighting Souls on antoisaa mättämistä. En ole tappelupelien veteraani, tai väitä edes olevani aina kovin hyväkään (mitä nettimatsaamiseen tulee) mutta Arc System Worksin tappelupeli on omalla listallani parhaita, ellei parasta tappelua, jota olen päässyt pelaamaan – melkein jopa parempaa kuin Marvel Vs. Capcom -sarjan pelit.