Arvostellut: Petteri Hemmilä, 9.toukokuu 2005

Peliarvostelu

BurnOut 3 – Takedown

Pelin nimi: BurnOut 3 - Takedown
Alusta: Playstation 2
Ikäraja: 7
PS2-online tuki: On, 2-6 pelaajaa
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun BurnOut 3 - Takedown kansikuva

Se, että pelien väkivaltaisuuden paheksuntaa käytetään oman kansanedustajauran pönkittämiseen, ei liene kovin epätavallista missään maailmankolkassa, mutta on videopelejä toki paheksuttu muuhunkin, kuin liialliseen verenvuodatukseen vedoten. Yksi moisen populismipolitiikan lähihistorian räikeimmistä ja epäilyttävimmistä yrityksistä lienee erään australialaiskansanedustajan parin vuoden takainen yritys saada XBoxin Project Gotham Racing 2 pois kauppojen hyllyltä, koska tämä piti sitä vaikutuksiltaan liikennekasvatusta heikentävänä.

Kyseinen kansanedustaja ei ilmeisestikään ollut ikinä tutustunut Burnout-pelisarjaan, koska joku saattaisi väittää peliä, joka suoranaisesti kannustaa kaahaamaan kaasu pohjassa vastaantulijoiden kaistalla, hieman ”liikennekasvatusta heikentäväksi”. Selvästikään tuo Project Gotham Racing-protestin viesti ei ole tavoittanut Criterion Gamesia, saatikka Burnoutin uutta julkaisijaa, Electronic Artsia, koska Burnout 3: Takedown tarjoilee huomattavasti edellisosia häikäilemättömämpää vaaratilanteiden metsästystä, sekä entistäkin näyttävämpiä kolareja ja eipä tämän vuoden E3-messuilla tarkemmin esitelty Burnout: Revenge ainakaan nimestään päätellen ole tekemässä linjanmuutosta kiltimpään suuntaan.

Mikäli kuulut siihen pieneen pelaajien vähemmistöön, joka ei tiedä mistä Burnout 3:ssa on kyse, niin kerrottakoon, että kyseessä on näyttäviin onnettomuuksiin ja äärimmäisen riskialttiiseen kaahailuun nojaavan autopelisarjan kolmas osa. Edellisten osien tapaan, turha realismi on saanut tehdä tilaa huippuunsa hiotulle pelattavuudelle, sekä päätä huimaavalle vauhdikkuudelle. Burnout 3: Takedown on myös sarjan ensimmäinen osa, jonka julkaisijana toimii Electronic Arts. EA:n kosketus näkyy paitsi tekonuorekkaana asenteena ja härskinä piilomainontana, niin onneksi myös sisällön määrän roimana kasvuna, sekä viimeistelynä. Resursseja pelin tekoon ei siis ole säästelty ja se kyllä näkyy.
Pelin lisänimi, ”Takedown” tiivistää vallan mainiosti kolmannen Burnoutin hengen. Suomen kielelle hieman hankalasti kääntyvällä sanalla tarkoitetaan kilpailuissa tapahtuvia härskejä kilpakumppanin runnomisia joko ohi kiitävän liikenteen sekaan, tai muita radalla esiintyviä esteitä päin. Edellisissä osissa lähinnä sattumalta tapahtuneista fyysisistä kontakteista kilpakumppanien kanssa on Burnout 3:ssa tehty keskeinen pelillinen elementti, jonka hallinta on täysin välttämätöntä jopa aivan tavallisissakin kilpailuissa. Toisen kaaharin onnistunut teilaus palkitaan paitsi onnettomuuden näyttävällä hidastuksella, myös pelisarjan edellisistäkin osista tutun nitrotankin täyttymisellä. Tuholla mässäilyssä on menty niinkin pitkälle, että peli osaa erotella jopa eri tyylillä toteutettuja runnomisia: esimerkiksi vastustajan töytäisy vastaan tulevaa bussia päin ja se, että pienillä puskurikosketuksilla psyykatun kilpailijan matka päätyy kaiteeseen, ovat kaksi eri juttua. Skaboja ei kuitenkaan ole mahdollista voittaa pelkästään eliminoimalla kaikki kilpailijat, vaan kaikkia tosimaailman lakeja uhmaten, varman kuolonkolarin ajanut kilpailija palaa radalle entistä ehompana muutaman sekunnin viiveellä. Ei turhan realistista, mutta palvelee kyllä pelattavuutta.

Kuten edellisiä osia pelanneet tietävätkin, Burnoutin maailmassa nitro on yhtä kuin elämä. Ilman rakettimoottorin lailla vauhtia kiihdyttävää lisäboostausta, ei pelaajalla yleensä ole mitään saumaa mahtua edes kärkiviisikkoon. Pelisarjan tyylille uskollisena, nitron määrästä kertovaa boost-mittaria kasvatetaan lennossa mitä järjettömimmillä tavoilla. Hyviä keinoja ovat mm. ”läheltä piti” -tilanteiden aiheuttaminen vastaan tulevan liikenteen kaistalla, mahdollisimman pitkät sivuluisut, sekä kuten jo aiemmin tulikin mainittua, vastustajien telominen pois radalta. Edellä mainituista tavoista tehokkain on ehdottomasti kilpakumppaneiden listiminen, mutta kääntöpuolena, oma kolarointi tiputtaa nitrotankin koon ja sisällön puoleen.

Sisällöllisesti Burnout 3 on aivan uuvuttavan laaja. Eri haastekilpailuja on lähes parisataa, jaettuna neljällekymmenelle eri radalla, eikä yli kuusikymmentä ajettavaa autoakaan ole mikään ihan vaatimaton määrä. Suurin osa pelin haasteista on joko kelloa, tai tekoälykuljettajia vastaan pelattavaa kiirehtimistä maaliviivalle, mutta pelin hengen mukaisesti mukaan on myös täysin vastustajien runnomiseen keskittyvä ”road rage”-moodi. Myös allekirjoittaneen pitkäaikainen suosikki, elikkä crash-moodi on selvinnyt Burnoutin kolmanteen osaan, joskin sitä on uudistettu melkoisesti.

Crash-moodissahan tarkoituksena on päästellä kaasu pohjassa aamuruuhkaan ja yrittää tällä tavoin kylvää mahdollisimman suurta tuhoa ohikulkevan liikenteen keskuuteen. Kunhan ketjukolarin nostattama pöly vain tasoittuu, lasketaan tuhoutuneen kaluston hinta taaloissa ja suurimman laskun aiheuttaja nostetaan voittajaksi. Vielä Burnoutin edellisessä inkarnaatiossa crash-moodin voitto riippui lähinnä ajoituksesta ja tuurista, mutta Takedownissa touhuun on saatu lisää pelillisiä ulottuvuuksia ripottelemalla kolarialueille erinäisiä kerättäviä bonuksia, sekä antamalla pelaajalle rajallinen mahdollisuus ohjata ilmojen halki kiitävää autonraatoaan. Riittävästi sivullisia vaatineen kolarin voi vielä kruunata räjäyttämällä autonsa tuhannen päreiksi, aiheuttaen vielä hieman ylimääräistä kaaosta, sekä rahallista vauriota.

Pelattavuudeltaan Burnout 3 on selvää voittaja-ainesta. Vaikkei ajotuntumassa ole piirunkaan vertaa realismia, tuntuu autojen ohjastus varsin luonnolliselta ja selkärangasta kumpuavalta. Useimmissa kilpailuissa vaikeustaso on onnistuttu säätämään sellaiseksi, etteivät edes peukalo keskellä kämmentä syntyneet koe oloansa täysin avuttomiksi, joskin sen kaikkein kirkkaimman mitalin ansaitseminen vaatii oikeasti harjoittelua ja hiostusta. Tekoälyä vaivaa monissa autopeleissä häiritsevä kuminauhamaisuus, mutta Burnout 3:n tapauksessa ilmiötä on helppo katsoa läpi sormien, koska pelin hengen mukaisesti, painoarvo on rehdin kilpailun sijaan jännittävissä ohituksissa ja vauhdikkaissa tilanteissa. Kuminauhailmiötä lukuun ottamatta, tekoäly vaikuttaisi kuitenkin melko onnistuneelta. Ihmispelaajan tavoin, tekoäly sortuu ajoittain kohtalokkaisiin ajovirheisiin, mutta toisaalta osaa myös harrastaa hyvin inhimillistä ja toisinaan myös varsin tehokasta kyynärpäätaktikointia.

Mikäli tekoäly alkaa puuduttaa, voi kilpakumppaneita haastaa myös netissä maksimissaan kuuden pelaajan kilpailuihin. Verkkorajoitteiset joutuvat tyytymään lähinnä jaetun ruudun kaksinpeliin. Pelin henki on muuten sama, kuin yksinpelissä, mutta oman ajonsa tihrustaminen ruudunpuolikkaasta tekee etäisyyksien ja vauhdin hahmottamisesta paljon yksinpeliä vaikeampaa. Myös pelin yleensä jouhevana pysyttelevä ruudunpäivitysnopeus tippuu silminnähden jaetulla ruudulla, mikä toki hankaloittaa tilannetta hieman jo entisestään. Reippaasti kahden pelaajan keskinäistä kilpailua hauskemmaksi osoittautui 2-16 pelaajan vuorotellen pelattava crash-turnaus, joka helpon opittavuutensa ja ”hällä väliä”-pelattavuutensa ansiosta sopii vallan mainioksi viihdykkeeksi vaikkapa kosteisiin ravintolaillan pohjustajaisiin.
Vaikka uuden sukupolven konsolit häämöttävätkin jo kulman takana, kelpaa Burnout 3: Takedown malliesimerkiksi siitä, että vanhoista matolaatikoista voi repiä irti vielä ihmeitä. Radat piirtyvät pitkän matkan päähän ja tekstuurit ovat aivan riittävän teräviä televisioruudulla näytettäviksi. Pelin vauhdikasta asennetta korostetaan reippaalla efektien käytöllä, joista vaikuttavimmiksi erottuvat boostailua mainiosti korostava, ruudun sumentava ”motion blur”-efekti, sekä kolareista irtoavat hillittömät kipinäsuihkut. Yllättäen, pelin XBox-versio ei näyttänyt merkittävästi PS2-versiota paremmalta, eikä eroja näkynyt edes ruudunpäivitysnopeudessa, joten itseänikin vaivanneet ennakkoluulot PS2-version huonommuudesta joutavat romukoppaan. Suurimmat eriävyydet versioiden välillä, piilevät latausajoissa, jotka kieltämättä ovat PS2:lla välillä hermoja raastavan pitkiä. Pahiten latausajoista kärsii monen pelaaja törmäilymoodi, joka Pleikalla käyttää lähes kymmenen sekunnin mietintäajan jokaisen pelikerran jälkeen. Pidemmän päälle tämä alkaa ärsyttää jonkin verran.

Nykyiset EA:n julkaisemat pelit alkavat olla surullisen kuuluisia, niiden sisältämän wannabe-nuorekkaan asenteen takia. Burnout 3 ei ole mikään poikkeus, vaan peliin on sisällytetty CrashFM-radiokanava, joka puskee ulos jatkuvalla syötöllä isolla rahalla ostettuja Amerikkalaisen teinirokin helmiä. Musiikki on toki makuasia, mutta paria biisiä lukuun ottamatta koin meiningin aika rasittavaksi. Asiaa ei parantanut myöskään tekopirteä ja viileää asennetta tavoitteleva radiojuontaja, Stryker. Toteutukseltaan ja tuotannollisilta arvoiltaan radiokanava on kyllä aivan huipputasoa, mutta olen vain yksinkertaisesti väärä henkilö arvostamaan soittolista-radiokanavia.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • - Loistava Crash-moodi
  • - Pelattavuus huipussaan
  • - Sisältöä riittää
  • - Nätti grafiikka ja mehevät kolarit

Huonoa

  • - CrashFM
  • - Latailee liiaksi