Call of Duty: Black Ops 7 on laiskaa rymistelyä

Activision yllätti melkein kaikki kesäkuussa paljastaessaan uuden Call of Duty -pelin, joka olisi Black Ops 7. Hetkinen, siis juurihan saimme 2024 lokakuussa Black Ops 6:n parivaljakolta Treyarch & Raven Software. Eikö olisi vaihdon aika, Infinity Wardin vuoro taas kehittää jotain? Activision oli kuitenkin toista mieltä – heitetään sama ”väsymätön” kaksikko vaan uuden Blops-pelin pariin. Keräsihän Blops 6 kuitenkin pääasiassa hyviä arvosanoja sekä oli viime vuonna Yhdysvaltojen parhaiten myynyt videopeli, joka myös samalla keräsi Call of Duty -pelisarjalle sen parhaan ensimmäisen myyntiviikonlopun – totta kai jatketaan! Todellisuudessa kutonen ja seiska saivat vihreää valoa samanaikaisesti ja niitä kehitettiin peräperää. Se myös ikävä kyllä näkyy Black Ops 7:ssa.

Siinä missä Black Ops 6 sijoittui vuoteen 1991, heittää seuraaja kampanjansa osalta pelaajat vuoteen 2035, scifitoiminnan pariin, joka ei oikeastaan enää dronejen ja robottien ja koirarobottiensa kanssa ole enää kovin scifiäkään.

Edellisessä pelissä tiimiä johtanut CIA-mies Troy Marshall on jo vanha ja ontuva harmaatukka ja sankarin viitan on ottanut sen sijaan ylleen JSOC-erikoisjoukkoa johtava David Mason – tuo Rocky Balboan poika, Milo Ventimiglia. Hollywoodin tähdistä mukaan on saatu myös muun muassa käheästä äänestään tunnettu Michael Rooker. Molemmat ovat näytelleet Stallonen kanssa – hauska sattuma se.

Siinä missä Black Ops 6:n kampanja oli mukavaa ja otteessaan pitävää räiskintää Raven Softwarelta, joka on toiminut molempien pelien kampanjan kehittäjänä, muuttuu Black Ops 7:n vastaava erittäin nopeasti tylsäksi puurtamiseksi ja tarinakin on sekavaa höttöä, melkein kuin joku olisi editointihuoneessa antanut saksien viuhua.

Black Ops II -pelissä ensi kerran esiintynyt ja sittemmin kuollut huumelordi Raul Menendez on – Star Wars Episodi 9:n sanoja lainaten – ”jotenkin palannut” ja häntähän totta kai pitää lähteä porukalla metsästämään, koska mies uhkaa maailmaa terrori-iskuilla.

Soppaan mukaan heitetään melkeinpä ensimmäisen RoboCop-elokuvan keskeistä juonikuviota muistuttava skenaario, jossa Guild -nimeä kantava, ei-niin-puhtaat-jauhot omaava teknologiayritys lupailee suojella sotilaskäyttöön tarkoitetulla drone- ja robottiteknologiallaan tavan tallaajia. Keulassa CEO:na häärii kaulaansa ja sormiaan myöten tatuoitu, nopeasti pahikseksi muuttuva Emma Kagan. Roolissa nähdään vähemmän tunnettu nuori näyttelijätär, Kiernan Shipka.

Kampanja ei kuitenkaan ole suoraviivaista tehtävästä toiseen etenemistä, jossa jahdataan näitä pahiksia, vaan suurin osa on sekavaa joukkohallusinaatiota – kirjaimellisesti. Black Ops 6:ssa tällainen vähän vastaava hallusinaatioleveli löytyi ja se oli hyvin toteutettu. Nyt on jostain syystä päätetty, että vedetäänkin lähes koko kampanja sillä. Kenties se on ollut ChatGPT:n ehdotus – uutisissa kun on ollut mainintaa siitä, että peli käyttää ja käytti jo kutosen aikaan AI-kuraa apunaan. Tämä ei yllätä, nimittäin pelatessa huomasin, että jopa eräs yksinpelin tasoista, jossa seikkaillaan oudon tutussa ”kattohuoneistossa” olikin oikeasti yksi Black Ops 6:n moninpelikartoista. Kierrätystä kehiin vaan!

Ei mene kauaakaan, kun pelaaja ammuskelee liekehtiviä fantasiaukkeleita ilmassa leijuvilla saarekkeilla, samalla kun ilmasta sataa massiivisia macheteja niskaan. Hetkittäin taistellaan Guildin valkoasuisia, tekoälyttömiä storm troopereita vastaan ja välillä sitten taas sekoillaan muun muassa nurin kurin kääntyneen Los Angelesin moottoritien varrella, jossa kaistat ovat vääntyneet kiemuralle ja tieopasteet kuin autotkin ovat muuttuneet tasohyppelyalustoiksi.

Lisäksi taistellaan jättimäistä monsterikukkaa vastaan, joka onkin Black Ops -pelejä aiemmin pelanneelle tuttu hahmo ja jokseenkin uskomattomalta tuntuu myös taistelu ruudun kokoista örisevää Michael Rookeriakin vastaan. ”Ammu sitä suuhun!” huutavat kaverit – jotka eivät oikeasti ole edes paikalla todistamassa näkyä. Hetkittäin pelatessa tuntui siltä, kuin Raven Software olisi halunnut mieluummin tehdä uuden Gears of War -pelin, kuin heti perään uutta Call of Duty -kampanjaa.

Oman puolen tekoälyjamppojen saikuttaminen onkin sitten se toinen, mikä kampanjassa sen sekavuuden ja tylsien kenttien lisäksi mättää. Toki Call of Duty -peleissä on siitä ihka ensimmäisestä Infinity Wardin kehittämästä, kaiken aloittaneesta WWII-pelistä saakka aina ollut läsnä se fakta, että rinnalla roikkuvat tekoälytiimikamut ottavat viholliselta enemmän tai vähemmän loputonta osumaa vastaan, eivätkä kuole, koska ”plot armor” – mutta vielä typerämpää on se, että pelaaja juoksentelee pitkin maita ja mantuja yksinään, samalla kun tiimikaverit huutelevat ruudulle ilmestyvän naamakuvakkeensa kera kaikenlaista, kuten ”voisiko joku painaa sitä hissinappulaa!” tai ”mennään listimään ne!” Kuka se joku on? Ketkä me? Vain minä David Masonin roolissa olen paikalla.

Pelin tarinasta löytyy itse asiassa toinenkin JSOC-tiimi – näiden kahden välillä vaihdellaan. Jos Rookerin ja Ventimiglian vetämässä räyhäpossessa on edes hitunen mielekkyyttä, on kakkostiimi niin tunnelmaton, että sillä pelaaminen vielä entisestään latistaa mielenkiintoa – niin paljon, että jopa välipätkät tekee mieli melkeinpä hetimmiten ohittaa, kun ei vaan jaksa kiinnostaa. Kirjoituksen taso on niin olematonta, että hahmot, dialogi ja motiivit jäävät paperinohuiksi.

Jonkun data-tikun tai aseman perässä ollaan puolet kampanjasta, hallusinaatioiden jyllätessä milloin missäkin muodossaan. Dataa pitäisi saada kiikutettua tiimin hakkerinaiselle, Karmalle, mutta en meinannut jaksaa pelata kampanjaa edes lävitse, selvittääkseni onnistuvatko JSOC-tiimit tehtävässään. Tehtävissä myös junnataan, kun esimerkiksi metsästetään katolla vaaniva snipua, joka tekee itsestään kerta toisensa jälkeen harhautushologrammeja. Toinen viivyttely on hidas bossitaistelu ympäriinsä lentelevää alusta vastaan. Tai kun yritetään teilata siinä edellä mainitussa kattohuoneistolevelissä erästä tiedemiestä, joka tekee itsestään klooneja.

Yksinpelikampanja on viritelty kasaan tyylillä ”mennään siitä, mistä aita on matalin.” Kiva uudistus pelissä kieltämättä on se, että moninpelin ohella XP:tä kertyy, tasot nousevat ja aseita ja palikoita avautuu nyt myös yksinpelissä sekä zombies-pelitilassa. Peli on siis jatkuvasssa yhteydessä nettiservereihin, joka tarkoittaa sitä, että jos pelaat co-op kampanjaa (nimi jolla se valikossakin kulkee) yksinäsi, et saa tekoälytovereita mukaasi ja niinpä JSOC-tiimistä uupuvatkin siis ne kaikki kolme muuta jäsentä.

Peliä ei ole jaksettu optimoida mitenkään sille ajatukselle, että joku pelaisi ”offlinessa” Black Ops 6:n tapaan, joten siksi tiimikaverit siis huutelevat sitä sun tätä tehtävien aikana, vaikka ketään ei olisikaan vierellä – niitä ei vain ole jaksettu siivota pois. Sitten kun jokin välipätkä käynnistyy, tiimikaverit ovat kyllä taas mukana menossa.

Välipätkistäkin huokuu yleisellä tasolla kiirehtiminen ja ehkä työuupumus, vaikka varmasti kokonaan eri studio on ollut luomassa niitä. Toisinaan animaatiot töksähtelevät, eivätkä ne ole edes tasalaatuisia. Yhdessä pätkässä valaistus on kirkas, heti perään nähtävässä kohtauksessa taas aivan liian tumma, kuin jokin olisi optimointivaiheessa jäänyt kesken. Kampanjaa myös kohdellaan käytännössä kuin nettisessiota, vaikka pelaisit yksin. Jos painat options-nappulaa, ei peli mene pausetilaan, jotta voisit rauhassa käydä jääkaapilla – tai jos ovikello soi. Tai jos tuleekin vessahätä. Kuka vessataukoja tarvitsee!

Ehei, peliähän pyörii taustalla. No tämän seikan voi vielä selvittää tappamalla kaikki lähistön pahikset ja odotella vaikka puun takana tai matalan tönön katolla makaamassa, kunnes pikainen tauko pelaamisesta on hoidettu. Peli sen sijaan ei siedä sitä, että ollaan paikallaan – viittä minuuttia pidempään. Liian kauan idle-tilassa ja peli potkaisee takaisin päävalikkoon.

Kampanja tallentelee tehtävän aikana kyllä checkpointeja, mikäli sattuu kuolemaan, mutta potku munille (päävalikkoon) tarkoittaa sitä, että tehtävä on pelattava alusta asti uusiksi. Kerran olin tulossa vessasta ja ehdin juuri nähdä, kun telkkarin ruutu välähti ja heti sen jälkeen ilmaantuivat ruudulle sanat ”kicked for inactivity.” Hienoa, olin liian kauan poissa. Kaikkia välipätkiäkään ei saa ohittaa, vaikka ne olisi jo nähnyt. Hienoa sekin.

Vaikeustasoa ei myöskään ole mitenkään optimoitu. Vaikeustason valintaa ei itse asiassa ole lainkaan ja se mikä peliin on asetettu, on luotu sille ajatukselle, että pelaaja pelaa kampanjaa kolmen muun pelaajan kanssa cooppina. Kun pelaat yksin, saat silti saman ylivoimamäärän pahiksia aina kimppuusi, joilla ei juurikaan älyä ole, mutta esimerkiksi kun laumallinen Guildin valkokypäräistä porukkaa rynnii pelaajan asemiin, on selviäminen toisinaan hiton vaikeaa. Riviviholliset ovat helpompia ja ryhmä robottejakin vielä menee, varsinkin jos nakkelee EMP:tä väliin, mutta ne robottikoirat ovat varsinaisia luotisieniä ja samalla jakavat tehokkaasti lyijyä pelaajan nahkaan. Nämä kaikki kun tulevat kerrallaan vastaan, saa juosta edes takaisin nurkan taakse terveyspalkkiaan latailemaan.

Pelaaja voi työntää uutta panssarilevyä paidan sisään kuluneen tilalle ja elvytellä itseään lääkintäpakkauksilla, mutta pakkauksia voi kantaa yhden kerrallaan, vaikka painavia levyjä mahtuu reisitaskuun vaikka neljä, hassua. Kun yksi medipakki on käytetty, ei toista sitten ole matkassa ja pelaaja vuotaa pakostakin kuiviin, koska ei yksinkertaisesti ole ketään tekoälykaveria, joka ihmispelaajien puuttuessa auttaisi tolpilleen.

Vaihdeltaviin, cooldownin vaativiin erikoistaitoihin, kuten hetkelliseen näkymättömyyshäiveeseen lukeutuu myös välitön elvytysominaisuuskin, joka on ihan kätevä silloin, kun sen pääsee hankkimaan. Toisinaan ”kykylaatikosta” voi löytyä myös vihollisia imevä musta-aukko tai pelaajan korkealle ponkaiseva hyppyjousi ja onpa pelaajalla käytössään myös liito-oravan asukin, jolla voi liihotella ilmassa. Valikosta liihottelun voi kätevästi asettaa aktivoitumaan automaattisestikin, aina kun pelaaja putoilee sellaiselta korkeudelta, että terveyttä lähtee. Ihan hyvä niin, koska toisinaan liihottelun manuaalinen aktivoiminen tuntui oudon hankalalta. Liihottelu on oikeastaan muutenkin tarkoitettu enemmänkin etäisesti battle royalea muistuttavaan endgame-pelimuotoon, jonka alussa hypätään lentokoneesta.

On myönnettävä, että cooppiseuraa kyllä löytyy kampanjaa varten melko nopeasti, mikäli sitä vain lähtee etsimään ja räiskiminen ihmispelaajien kanssa on toimivaa ja tällöin vaikeustasokin enemmän kohdallaan, mutta ei tarina siitä juurikaan parane ja on silti anteeksiantamatonta sössiä kampanja yksinään pelaavalle tällä tavalla.

Melkein tässä olisi voitu tehdä Black Ops 4:n tapainen ratkaisu ja jättää kampanja jälleen kokonaan pois ja pudotella sitä hintaa alemmaksi – säästää paukkuja suosiolla Black Ops 8:aan. Tällaisenaan Black Ops 7:n kampanja painaakin pelin kokonaisarvosanaa alas, ei aivan niin alas kuin arvostelijamme Petterin läpikäymä Ghosts, mutta Black Ops 4:n, Infinite Warfaren sekä Modern Warfare III:n tasolle tässä tällä kertaa putoillaan. Sääli.

Ei kaikki sisältö kuitenkaan aivan roskaakaan ole. Zombies-pelitilaa jaksaa pelata – yksinään siihen asti, kunnes se muuttuu mahdottoman vaikeaksi ja ihmispelaajien kanssa cooppina sitä jatkaa jonkin aikaa pidempään aina silloin tällöin (harvemmin kuin perusmoninpeliä) mutta jopa yhteistyönäkin se vaikeutuu aalto toisensa jälkeen julmetusti.

Tuttuun tapaan aloitetaan pelkällä käsiaseella ja kerätään rahaa zombi-tapoista ja sitten ostellaan ammuksia ja varusteita ja availlaan maksullisia ovia etenemistä varten. Ajoneuvoillakin pääsee toisinaan huristelemaan isokokoisessa Ashes of the Damned -kartassa war zonen tavoin. Kosminen observatorioleveli Astra Malorum tarjoaa makean näköinen maisemat epäkuolleiden kurmottamiseen ja twin stick -shooterin kaltainen arcadekartta Dead Ops Arcade 4 tekee paluun ja sitä voi nyt halutessaan pelata first person kuvakulmasta käsinkin.

Perusmoninpelissä karttoja on tällä hetkellä 19 ja suurin osa on jopa ihan kivasti suunniteltuja ja peruspelaaminen toimii pääosin entiseen malliinsa. Kaikissa on otettu uusi seinillehyppely-ominaisuus huomioon, ja toisinaan tossujen jäljet jäävätkin seiniin merkkaamaan tätä jatkuvaa loikkimista. Ja totta kai se kuuluisa nuketown on jälleen kerran lisätty mukaan, vaikka ei aivan julkaisupäivänä tullutkaan. Nuketown 2025 on mökkien asettelunsa osalta täysin identtinen ja melkeinpä kaikki kartalla olevat autotkin ovat täysin samoilla kohdillaan. Karttaa on meikattu ja laitettu kauniimmaksi – kieltämättä Fallout-pelejä muistuttava uusittu lookki on ihan kiva, mutta eikö nyt voisi jo pitää taukoa nuketownista?

Aseita on tuttuun tapaan runsaasti, sekä niihin kiinnitettäviä parannuksia. Mikäli kampanjaa pelaa ensin, on osa rojusta jo avautunut ja noussut tasoissa ennen nettipelaamisen aloittamista. Erilaisia score streak -vempaimiakin on totta kai. Muun muassa vanha tuttu radio-ohjattava pommiauto on mukana. Hauskin uusista on kenties droneteline, joka maahan viritettynä aikansa lähettelee matkaan droneja, jotka etsivät viholliskohteita ja räjähtävät niiden päälle, mutta myös yksinpelissäkin nähtävä (ja moninpelissäkin rasittavan sitkeä) matkaan lähetettävä, ampuva robottikoira löytyy sekin valikoimasta.

Tällä hetkellä erilaisia perusmoninpelimoodeja on tosin vähemmän kuin Black Ops 6:sta löytyy tällä hetkellä. Team deathmatch, free for all, kill confirmed, overload, Face Off Moshpit, domination, hardpoint, control ja search&destroy. Overload on pelimuodoista ainoa uusi ja se on itse asiassa ihan kiva lisäys. Molemmat tiimit yrittävät saada haltuunsa kartalle spawnaavaa ylikuormituslaitetta. Laite napataan kainaloon ja se joka sitä kantaa, saa ampua ainoastaan käsiaseella. Idea olisi kiikuttaa se vastapuolen energiarinkiin ja saada piste omalle tiimille. Vastapuoli voi yrittää ampua laitetta kantavan pelaajan ja napata kojeen sitten itselleen. Yhdessä matsissa vaihdetaan ensimmäisen erän jälkeen vielä puolia. Overload on kuin vauhdikas versio capture the flagista, mutta jossa ”lippuja” on vain se yksi.

Yleiseltä tuntumaltaan Black Ops 6:sta seiskan nettipeliin siirtyvällä pelaajalla saattaa olla ongelmia mukautua. Allekirjoittaneella ainakin oli. Blops6:n moninpelin parissa olen viihtynyt noin kuusikymmentä tuntia, perustasot on pelattu sinne tappiin, 55:een ja olen ollut kärjessä ja kolmen parhaan joukossa monet kerrat. En ole jaksanut aloittaa hommaa alusta noustakseni kovemmille tasoille, mutta silti nettipeli on pitänyt otteessaan matseihin ilmestyneistä, osittain sopimattomista ja maksullisista hahmobundleista huolimatta (Beavis&Butthead, American Dad, Terminator, Predator, Squid Game) ja olenkin sitä arvostelun julkaisuhetkestä saakka aina silloin tällöin pelaillut – pärjään edelleen ihan kivasti matseissa. Toki karttavalikoimakin alkaa olla hyvinkin tuttua, siinä missä Black Ops 7:n karttojen saloja ja reittejä vielä opettelen muistamaan.

Black Ops 7:ssa en kuitenkaan oikein mitenkään tunnu pärjäävän samalla tavalla, vaikka hiljalleen kartat alkavat tulla tutuiksi. Luulin aluksi, että olen pitänyt liikaa taukoa viime aikoina kutosen nettipelistä ja ehkä olen nopeasti ruostunut, mutta välikokeilu kutosen nettipelin kanssa muutamissa matseissa osoitti luuloni vääräksi: pärjään edelleen.

Mikä sitten mättää? Black Ops 7 tuntuu suosivan enemmän nopeatempoista ammuskelua ja pysähtymätöntä juoksentelua – kun sellaiseen pelityyliin lähtee itsekin, alkaa tulla parempaa tulosta ja tappoja. Tähän nopeampaan etenemistarkoitukseen sopii paremmin myös uusi seinillä juoksentelu kuin niistä poukkoilukin.

Allekirjoittaneen suosima kyykkykävely ja hiippailumeininki eivät tunnu tuottavan tulosta Blops 7:ssa ja samaan hengenvetoon voisin jopa väittää, että polviliuku ei sekään enää kanna aivan samalla tavalla eteenpäin, kuin vielä kutosen nettipelissä. Ero ei ole suuri, mutta eroa tuntuu silti olevan – on toki hyvä, että peli ottaa pesäeroa edeltäjäänsä, mutta kun kaikki muu on pysynyt niin samana.

Viimeisenä pelistä löytyy uusi PvE-moodi nimeltä endgame, joka on ikään kuin kampanjamoodin epilogi, tehtävä itsekin ja jota vedetään porukalla, maksimissaan 32 yhtäaikaisen pelaajan voimin kampanjassakin nähtävällä isokokoisella Avalon-kartalla.

Kyseinen moodi sulloo käytännössä kaikesta sisällöstä jotain ja pistää ne blenderiin. Kartalla vilisee tekoälyn ohjaamia zombeja, yksinpelistä tutut tekoälyn ohjaamat Guild-joukot yrittävät niitata pelaajia, war zonen ajoneuvoajelu on mukana sekä battle royalen kaltainen alkuhyppy ja liihottelu suoritetaan liito-oravan asussa valtavalle pelialueen pinnalle. Kartta on jaettu neljään vyöhykkeeseen, joista ykkönen on aloittelijoille ja nelonen periaatteessa tarjoaa sellaista vastusta, joka sopisi paremmin 45-tason pelaajille. Alkuliihottelun aikana voikin yrittää pudottautua vyöhykkeelle, joka tarjoaa sopivaa haastetta.

Alkuun oli niin, että kampanja piti ensin pelata kokonaisuudessaan läpi, jotta endgame aukeaa, mutta ilmeisesti moninpelipuolesta vastaava Treyarch huomasi, ettei kukaan jaksa vaivautua pelaamaan tarinaa läpi ja nyt se on auki kaikille. On ihan kiva, että yritetään tuoda mukaan jotain aivan uudenlaistakin pelattavaa, mutta itse en kovin kauaa pelimoodista kuitenkaan jaksanut innostua – kyllä esimerkiksi zombies omasta mielestäni parempaa ajanvietettä on.

Kokonaisuutena Call of Duty: Black Ops 7 on hieman ristiriitainen kokemus. Kampanja on tylsää ja sekavaa roskaa, jota ei jaksa edes räiskiä lävitse, perusmoninpeli on yhä toimivaa hupia, vaikka se onkin kallistunut ainakin jossain määrin suosimaan juokse&räiski -pelityyliä ja uusia pelimoodejakin on käytännössä vain yksi (hauska overload).

Zombies osaa viihdyttää, mutta cooppinakin se käy pirun haastavaksi ja endgame varmasti löytää oman pelaajakuntansa, jotka jaksavat pelailla laajemman skaalan taisteluita war zonen tapaan.

Hintalaatusuhteensa puolesta voisi kuitenkin sanoa, että jos Black Ops 6 on kaluttu läpi ja sen moninpeliinkin on upottanut tunteja ja tunteja, kannattaa ehkä edelleen jatkaa sen pelaamista ja odotella seiskan alemyyntejä – jos Black Ops 6 on täysin kokematta, kannattaa ehkä se hommata seiskan sijaan ja säästää rahaa – pääsee nauttimaan samalla laadukkaasta yksinpelikampanjastakin.