Call of Duty - Modern Warfare 2 arvostelussa
Call of Duty - Modern Warfare 2 lupaili joulupöytään vuoden intensiivisintä FPS-kokemusta ja sen se kieltämättä toimittaa. Lyhyt mutta tiivis yksinpeli muistuttaa jälleen kerran siitä, ettei räiskintägenre kaipaa välttämättä avointa maailmaa tai puolivillaisia roolipelielementtejä, kunhan peruspelattavuus toimii ja kulissit ovat kunnossa. Amerikkalainen arvomaailma ja vahvasti tähtiraitapainotteinen juoni herättää näin eurooppalaisittain harmistusta, mutta jos pystyy katsomaan jakson 24:ää oksentamatta, saattaa Modern Warfaren patrioottihapatuksesta selvitä juuri ja juuri hengissä. Amerikkalais-oikeistolainen kulttuuri-imperialismi pois lukien, Modern Warfare 2 on poikkeuksellisen viimeistelty ja koukuttava räiskintäpeli. Ammuskelun ystäville suoranainen pakko-ostos.
On vielä vähän aikaista poimia joulun julkaisusadosta vuoden parhaita pelejä, mutta ainakin hypetetyimmän titteli näyttäisi valahtavan Call Of Duty ? Modern Warfare 2:lle. Kyseessä on teknotrillerimäinen FPS, joka paukutteli rikki GTA IV:n ensimmäisen päivän myyntiennätyksiä jo pelkästään Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian yhteenlasketuilla myyntiluvuilla. Halo ja World of Warcraft ovat osoittaneet että toisinaan miljoonakin pelaajaa voi olla väärässä, mutta Infinity Wardin kovatasoinen julkaisuhistoria silmällä pitäen, on olemassa todellinen mahdollisuus että Modern Warfare 2 olisi ihan oikeastikin hyvä peli. Voin ilokseni todeta ettei hypekone ole tällä kertaa jauhanut turhasta.
Koska pelkistä kehuista syntyy yleensä tylsiä arvosteluja, aloitan Modern Warfare 2:n tarkastelun niistä asioista joissa se ei loista: juonesta ja miljööstä. Tämänkertainen konflikti eskaloituu Venäjän ja Yhdysvaltojen välille, kun venäläinen äärinationalisti järjestää kotimassaan verilöylyn ja lavastaa syypääksi tähtiraitakansan. Kansallismieliset itänaapurimme janoavat kostoa ja eipä aikaakaan kun Washingtonin taivas on mustanaan venäläistä laskuvarjojääkäriä. Asetelma kalskahtaa suorastaan humoristisissa määrin kylmän sodan suurvaltavainoiluilta, mutta itse tarina on ajan hengen mukaisesti sitä samaa oikeistolaista terroripornoa, jota Amerikkalainen viihdeteollisuus on suoltanut kuutiometreittäin syyskuusta 2001 lähtien.
Infinity Ward yrittää erottua tästä vastenmielisestä viihdemassasta shokkiarvolla: pelaaja pääsee mm. teuraastamaan kasoittain siviilejä Moskovalaisella lentokentällä ja Washington ? itse näennäisdemokratian mekka ? revitään riekaleiksi sellaisella intensiteetillä, että takametsien teinipatriooteilla on ollut itkussa pidättelemistä, mutta näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä koko homma tuntuu falskilta. Sodankäynnin vakavat ? ja amerikkalaisittain kiusalliset ? teemat, kuten siviilien kärsimykset ja sotavankien kidutus jäävät vaille käsittelyä ja pohjimmiltaan pelin arvomaailma on sitä samaa vanhaa ?Yhdysvaltalainen patriotismi hyvästä, muu nationalismi pahasta? -hapatusta. Aitoa shokkiarvoa tai sodankäynnin synkkyyttä pelistä on siis turha etsiä, mutta räjähdyksiä ja ryminää tarjoillaan senkin edestä.
Kunhan hyväksyy sen tosiasian, että Modern Warfaren näkemys sodankäynnistä liikkuu jotakuinkin samalla tasolla, kuin millä Buffy ? Vampyyrintappaja käsittelee ihmissuhteita, ja antautuu muovisen, mutta näyttävän räiskintävuoristoradan vietäväksi, on Modern Warfare 2 suorastaan intensiivinen kokemus. Pelaaja pääsee ihmettelemään suurvaltakonfliktia useammasta perspektiivistä: Jenkkilää puolustetaan sotamies James Ramirezin saappaissa ja kulissien takaista terroristijahtia harjoitetaan erikoisjoukkojen kersantti Gary ?Roach? Sandersin, sekä pikaisesti myös ykkösosasta tutun ?Soap? MacTavishin näkövinkkelistä. Erikoisjoukot viilettävät eksoottisissa lokaatioissa aina Rion slummeista Siperian lumisiin metsiin, kotijoukot käyvät sotaa Yhdysvaltain itärannikon esikaupunkialueilla ja sodan runtelemassa Washingtonissa. Varsinaisesti huonoja tasoja ei pelistä löydy, mutta Etelä-Amerikan slummikorttelit ja hiiviskely venäläisten kaappaamalla öljynporauslautalla tuntuvat jo kertaalleen nähdyiltä. Sodan ulottaminen Virginialaiselle esikaupunkialueille on puolestaan melko tuore idea ja perinteinen joukkuesota EMP:n pimentämässä Washingtonissa osoittaa pelin tekijöiltä löytyvän silmää kauneudelle.
Eteneminen on lineaarista, mutta tasot on skriptattu sen verran täyteen toimintaa ettei tylsyys pääse missään välissä iskemään. Tempo vaihtelee rauhallisesta kiikarikiväärihiipparoinnista adrenaliinipitoiseen suursotaan. Parhaimmillaan meininki äityy savun, räjähdysten ja laukausten täyttämäksi kaaokseksi, jossa hengissä pysyy vain liikkumalla ja roiskimalla luotia suurin piirtein siihen suuntaan, josta kuvittelee vihollisen ryntäävän. Isommissa taisteluissa tunnelma on todella tiivis ja tekoäly hoitaa hommansa sellaisella innolla, että pelaajalle tuntee itsensä vain yhdeksi pieneksi nappulaksi valtavalla taistelukentällä.
Infinity Wardilla on ollut jo kolmen Call of Dutyn verran aikaa hioa pelattavuutta sekä aseiden tuntumaa kohti täydellisyyttä. Vuosien viilaus kulminoituu Modern Warfare 2:een, joka onnistuu saavuttamaan optimaalisen tasapainon sulavan arcaderäiskinnän ja realismin välillä. Aseilla ampuminen tapahtuu aina rautatähtäimen läpi ja yksi tai kaksi laakia riittää tappamaan vihollisen kuin vihollisen. Pelaaja kestää osumaa piirun verran enemmän, mutta kuitenkin riittävän vähän oppiakseen pitämään päänsä alhaalla ja edetäkseen suojasta suojaan lyhyiden hallittujen sarjojen turvin. Varsinaista suojausmekaniikkaa ei ole, mutta hahmon ohjastus on sen verran responsiivista ja ketterää, ettei sitä oikeastaan jää edes kaipaamaan.
Koska pelissä on jo nimensä mukaisesti kyse modernista sodankäynnistä, löytyy taistelukentiltä melkoinen arsenaali nykyaikaista ja hieman futurististakin tulivoimaa. Kirjo vaihtelee pistooleista lasertähtäimellä viriteltyihin rynnäkkökivääreihin. Eksoottisimmillaan pelaaja saa käyttöönsä taistelukentän ilmatilassa kelluvan Predator-luotaimen, joka sylkee vihollisten niskaan kauko-ohjatuja ohjuksia. Jo ihan peruspyssyt näyttävät, kuulostavat sekä tuntuvat tehoikkailta ja niille on mallinnettu keskiverroista arcade-räiskinnöistä poiketen myös läpäisy: ohuet tiiliseinät eivät tarjoa turvaa rynnäkkökivääriltä ja oikein linjatulla kiikarikiväärin laukauksella voi niittää helposti kaksikin vartiossa väijyvää pahista. Lauta-aidoista ei ole kuin näkösuojaksi ja parin pikselin tähtäysvirhe sivaltaa yleensä nurkasta läpi suoraan kohteeseensa. Näin pienestä detailista kohkaaminen kuulostaa ehkä hassulta, mutta todellisuudessa sillä on valtava merkitys pelattavuutteen.
Modern Warfare 2:n yksinpelikampanja on valitettavan lyhyt ? sen läpäisee jo vajaassa seitsemässä tunnissa. Myönnettäköön ettei mukaan ole eksynyt minuuttiakaan täytemateriaalia, ja että kyse on sisällöllisesti niin tiiviistä tavarasta, että normaalikuntoinen pelaaja saa hien päälle jo tunnissa, mutta olisi silti melkoinen emävale väittää etteikö MW2 olisi tuntunut tyngältä. Tekijät ovat yrittäneet pidentää yksinpelikokemusta irtonaisilla ?Spec Ops? -minitehtävillä, jotka ovat oikeastaan pelkkiä uusilla tavoitteilla höystettyjä revansseja yksinpelikampanjan tasoista. Yksin pelattuna niiden arvo on kyseenalainen, mutta jaetun ruudun, tai verkon yli pelattavan kaksinpelin kautta homma saa aivan uutta eloa.
Ensimmäisen Modern Warfaren tavoin, MW2:n elinkaarir pitenee loistavasti toteutetulla verkkopelillä. Lyhyen kokeilun perusteella nettipeli tuntui erittäin paljon edelliosan kaltaiselta. Isoimmat muutokset liittyvät tekniikkaan: peli osaa vaihtaa isäntäkonetta lennossa kun edellinen pistää pillit pussiin, eikä visuaalinen ulosanti jää tällä kertaa yksinpelin jalkoihin. Aseita ja hyvästä pelaamisesta jaettuja bonuksia löytyy luonnollisesti enemmän, mutta itse pelityypit ovat edellisestä osasta tuttuja Demolition-, Capture The Flag ja Search & Destroy -tehtäviä. Activision on lupaillut uutta sisältöä erikseen imuroitavien DLC-pakettien kautta, mutta netin juorupalstat kertovat sisällön itse asiassa löytyvän lukitussa muodossa jo alkuperäiseltä pelilevyltä. Haiskahtaa siis hieman taktiselta rahastukselta.
