Just Cause 4 arvostelussa

Ruotsalaisen Avalanche Studiosin Just Cause on pelisarja, jollaista kaipaa yleensä noin kerran konsolisukupolvessa. Vaikka sarjan pelimekaniikat ovat jättäneet varaa toiveille, toimii kuvankaunis räiskintäspektaakkeli erinomaisena mittatikkuna sille, kuinka suuria räjähdyksiä ja hulppeaa fysiikkakikkailua moderneista pelilaitteista saa irti. Just Cause 3 demonstroi esimerkillisesti nykyisen konsolisukupolven kykyä tuottaa lentävää romua ja upeita bensaräjähdyksiä, mikä herättää kysymyksen neljännen osan tarpeellisuudesta: mitä annettavaa uudella Just Causella voisi olla maailmassa, jossa seuraavan iteraation pelikoneet häämöttävät mahdollisesti vasta vuosien päässä?

Just Cause 4 on pähkinänkuoressa kuin Just Cause 3 uusilla maisemilla. Erinomainen peruskonsepti on pysynyt ennallaan, eli kyse on valtavan kokoisesta avoimen maailman ammuskelusta, jota kuorrutetaan toimintaelokuvamaisilla räjähdyksillä sekä pelaajan älyvapaisiin päähänpistoihin taipuvalla fysiikkakoneistolla. Päähenkilönä häärää yhä Rico Rodriguez – Latinalaisen Amerikan tee-se-itse-Batman, jonka elämäntehtävänä on vapauttaa trooppisen vyöhykkeen diktatuureja ranteeseen kiinnitetyllä vetonarulla, liitopuvulla sekä loputtomalla määrällä laskuvarjoja. Työkalupakkiin kuuluu tällä kertaa myös kätevästi kiinnittyviä ilmapalloja sekä rakettimoottoreita, joilla saa halutessaan vaikka lehmätkin lentämään. Uudet varusteet ovat ihan kivoja, mutta niissä on sama vika kuin vetonarussakin: ellei halua ihan välttämättä kikkailla fysiikkamoottorilla, saa rynnäkkökiväärillä tai kaapatulla helikopterilla paljon parempia tuloksia paljon lyhyemmässä ajassa. Jos haluaa toisaalta aiheuttaa kaaosta ilman sen kummempaa päämäärää, tarjoaa Ricon varustevyö yhdistettynä fysiikkakoneistoon siihen erinomaiset puitteet. Mitä tapahtuukaan, kun kiinnittää rakettimoottorin autoon, auton vihollissotilaaseen ja vihollissotilaan ilmapalloon? Entä kumpi kestää paremmin vetoa: radiomasto vai lautasantenni? Hulluttelun ohessa tulee tosin huomattua, että raja farssin ja täydellisen psykopatian välillä on huomattavan häilyvä: siinä missä raivoavan vihollisen ripustaminen nostokurjen nokkaan herättää hilpeyttä, saman tyypin hinaaminen satama-altaan pohjaan lähinnä kauhistuttaa.

Harva pelaa Just Causen kaltaisia pelejä tarinan vuoksi ja tuntuu suorastaan hullunkuriselta, että peli yrittää tuputtaa vakavin naamoin draamaa räiskyttelyn kyytipojaksi. Peli peliltä keski-ikäistyvä Rico Rodriguez käy yhden miehen taistoaan tällä kertaa fiktiivisessä Solísissa – sisällissodan partaalla kiikkuvassa saariparatiisissa, jonka itsevaltainen hallitsija pitää hallussaan hurrikaaneja ja ukkosmyrskyjä luovaa sääkonetta. Vaikka juoneen ja sen hahmoihin on ladattu odotuksiin nähden tarpeettoman paljon paukkuja, epäonnistuu se surkeasti ainoassa tehtävässään: pelaajan motivoinnissa. Diktaattori vaikuttaa kaikin puolin sivistyneeltä, maan infrastruktuuri kehittyneeltä, kansa vauraalta ja armeija tasa-arvoiselta. Ricon isällä saattaa olla tai olla olematta jotain tekemistä sääkoneen kanssa, mutta vaikea samaistua henkilökohtaiseen vendettaan, jota pohjustetaan ehkä noin viiden minuutin huonolaatuisella videorenderöinnillä. Diktaattori on paha, sääkone pahempi ja tämä on ilmeisesti vain pakko uskoa.

Solís tarjoaa kauniit puitteet Ricon yhden miehen sodalle. Viidakkoa, vuoristoa, jokia, vesiputouksia, niittyjä ja erilaisia kyläpahasia riittää silmänkantamattomiin. Vuorten rinteille, patojen päälle sekä luoliin rakennetut vihollistukikohdat ovat kuin suoraan Bond-pahisten käsikirjasta ja niiden tuhoaminen on useimmiten hauskaa hommaa. Hirmuhallitsijan sääkoneen myötä, pelaaja pääsee tutustumaan lumi-, ukkos- ja hiekkamyrskyihin sekä valtaviin hurrikaaneihin, jotka repivät mukaansa kaiken mitä ei ole tehty betonista. Myrskyt ja hurrikaanit ovat kauniita katsoa, mutta niiden pelilliset vaikutukset jäävät harmillisen vähäisiksi – mitä nyt Rico saa vähän tuulta purjeisiinsa tai sähköä lihaksiinsa. Pelialuekin voisi olla kieltämättä vähän pienempi, sillä iso osa peliajasta tuppaa hukkumaan matkusteluun. Solís tuntuu myös vähän autiolta, etenkin kun sitä tarkastelee maanpinnalta käsin. Matkustusongelma ratkeaa onneksi pelin loppupuolella, kun suurin osa maasta on liitetty kapinaliiton pikamatkustuspalvelun piiriin ja pelaaja saa tilattua itselleen helikopterin tai vaikka hävittäjän nappia painamalla.

Just Causea hehkutetaan yleensä jonkinmoisena fysiikkahassutteluna mutta se on myös yllättävän toimiva ihan tavallisena ammuskelupelinä. Traditionaalista ammuskelupeliarsenaalia irtoaa aina automaattihaulikoista älykivääreihin ja raketinheittimistä kokeellisiin sähköaseisiin. Viholliset kestävät vähän liikaa luoteja, mutta aseiden tuntuma on saatu juuri oikeanlaiseksi sopivilla osumalaatikoilla, hyvällä äänisuunnittelulla ja selkeällä visuaalisella palautteella osumista. Vihollistukikohtien nurkat notkuvat erilaista kaasusäiliötä, generaattoria ja muuntajaa, joiden räjäyttämiseen riittää lyhyt luotisuihku kuin 80-luvun toimintaelokuvassa ikään. Peli on ylipäätään viritetty sellaiseksi, että pelaaja voi tuntea olevansa oman elämänsä Commando: Rico imee luoteja kuin Schwarzenegger, viholliskulkuneuvot räjähtävät pienestäkin naarmusta ja Ricon ohjaamat menopelit muuttuvat hengenvaarallisiksi pommeiksi, jos niistä hyppää pois vauhdissa. Seiniin törmäilevät helikopterit ja näkyvillä patsastelevat sotilaat kielivät, että tekoälyssä riittäisi yhä varaa parannuksille, mutta tietty määrä typeryyttä kuuluu toki myös genreen.

Upeista puitteista huolimatta, päämäärätöntä räjäyttelyä ja rakettimoottorien kiinnittelyä ei jaksa loputtomiin. Tästä pääsemmekin Just Cause 4:n heikoimpaan lenkkiin, tehtäväsuunnitteluun. Just Cause 4 rakentuu edeltäjiensä tavoin kaaoksen aiheuttamiselle ja vihollissektorien valtaukselle. Kaaosta aiheutetaan räjähdyksin, mutta vihollisalueita pitää yleensä pehmittää huonosti suunnitellulla kommandotehtävällä. Tehtävät ovat parista valmiista muotista leikattuja rallatteluja, joissa puolustetaan paikallaan pönöttävää antennia tai itsesuojeluvaistotonta tekoälykaveria joka puolelta ryntääviltä vihollisilta. Joka suunnasta tunkevan armeijan hätistely on paitsi stressaavaa, keinotekoista ja epäreilua, myös Just Causen omia pelillisiä vahvuuksia laiminlyövää – Ricon upeasta leluarsenaalista ei ole nimittäin mitään hyötyä diktaattorin sotakoneen vyöryessä niskaan, vaan peli taantuu ihan puhtaaksi ammuskeluksi. Muita upeita designkukkasia ovat pakolliset ajotehtävät pelin hirvittävän kiikkerillä autoilla sekä erilaiset ajastetut haasteet, joissa liihotellaan terminaalilta toiselle sekuntikellon säestämänä. Vaikuttaa vähän siltä, että pelin tekijätkin ovat havainneet tehtäväsuunnittelun ongelmat, sillä hetkin epäreiluksi äityvää vaikeustasoa kompensoidaan automaattisilla tallennuspisteillä, joka palauttavat suojeltavan kohteen osumapisteet ja sekuntikellon joskus jopa aiempaa armollisempiin lukemiin. Tehtäviin ei siis jää juuri koskaan täysin jumiin, vaikka hermothan niissä silti menevät.

Just Cause 4 tuntuu myös hieman edeltäjiään viimeistelemättömämmältä. Taustavalaistus välähtelee luonnottomasti yön muuttuessa päiväksi tai päin vastoin, sisävesien pintatekstuurit näyttävät läheltä katsottuna omituisen puuroisilta, tekoälyn ohjaamat kulkuneuvot törmäilevät seiniin tai tekevät muuten vaan omituisia temppuja. Fysiikkakoneisto saa etenkin laivat sekä lentokoneet liikehtimään arvaamattomasti ja kun pelaaja antaa oman sysäyksensä pelimaailmalle, muuttuvat hommat usein vieläkin vinommiksi: esimerkiksi rakettimoottoreilla saa viritettyä esineen kuin esineen kierteeseen, joka repisi oikeasti varmaan atomitkin irti toisistaan. Pisteenä i:n päälle, pelin karttaruutu nykii, pakottaen jopa Xbox One X:n polvilleen ja välianimaatioiden tarkkuus sekä videopakkauksen laatu on niin heikkoa, että silmiin sattuu jo ihan tavallisellakin televisiolla. Haiskahtaa suoraan sanoen vähän siltä, että tekijöille on tullut kiire saada peli ulos joulumarkkinoille.

Just Cause 4 tuntuu kaikkiaan vähän oudolta julkaisulta. Se viihdyttää ja on hauska, mutta samaan aikaan se on viimeistelemätön, vanhanaikainen, eikä varsinaisesti edeltäjäänsä parempi. Ammuskelumekaniikat, räjähdykset, fysiikkatemppuilu ja 80-luvun toimintaelokuvia hipova tuhon määrä tuovat iloa tunniksi jos toiseksikin, mutta suurin piirtein saman kokemuksen voi saada iskemällä Just Cause 3:n takaisin paahtimeen parin vuoden tauon jälkeen. Teknisestä toteutuksesta en olisi kovin huolissani, sillä pelin bugit vaikuttavat siltä, että ne olisivat mahdollisesti korjattavissa päivityksin. Jos tuntuu, että kolmas osa on koluttu jo täysin läpi ja mieli huutaa lisää räjäytettävää, on Just Cause 4 tuttu ja turvallinen valinta. Sarjan uudet tulokkaat lähettäisin kyllä alemyyntien kautta kolmosen pariin.