Adamantium-kynnet säestävät mehukkaasti Marvel’s Wolverinen toimivaa verinäytelmää

Insomniac Games on pitkän linjan konkari, jonka ison budjetin Uncharted- ja Last of Us -pelisarjat ovat ehdottomasti osasyitä Playstation-konsoleiden menestykseen. Kolmaskin nimike voidaan sekaan seitillä lätkäistä ja se on tietysti Marvel’s Spider-Man sekä sen onnistunut spin off -seikkailu, Miles Morales.

Kun ensitietoja alkoi tihkua Insomniacin uudesta supersankaripelistä, sai se allekirjoittaneen heti tuumimaan, että sittenpähän nähdään, onko studio oikeasti hyvä tekemään supersankaripelejä, vai kävikö hämiksen kanssa vain hyvää tuuria.

Hämispelien keskeinen seitti- ja kiipeilymekaniikka kun oli kopioitu lähes sellaisenaan pohjatyön tehneen Treyarchin 2000-luvun alun kontrolleista ja kotikenttäetunakin Parkerilla oli jo itsessään yksi hahmo, New York City, jonka maisemiin on vaikeampi huonoa peliä tehdäkään – vaikka varmasti True Crime: New York City ja The Incredible Hulk – The Official Game olisivat tästä eri mieltä.

Wolverinen kontrollit, taisteleminen kuin erilaiset liikekombotkin (etenkin pidemmällä pelissä ja päiviteltynä) sekä eläimenomainen loikka juoksuvauhdista sekä esimerkiksi puissa ja muilla pinnoilla kiipeileminen ovat kaikki kuitenkin saatu nostettua varsin nautinnolliselle ja mielestäni hahmouskottavalle tasolle.

Parhaimmalta toiminta tuntuu, kun ruuvaa vaikeustasot vaikeimmalle tasolle. Kaikkea saa vieläpä säätää erikseen. Toisinaan joissain bossitaisteluissa ja hieman ahtaammilla alueilla, jossa pelaajalle ei anneta tarpeeksi liikkumavaraa, ”the best there is” -vaikeustaso kävi hieman turhauttamaan ja alensin sitä hetkellisesti pykälän, esimerkiksi vihollisen tuottaman vahingon osalta, jotta en loppuvuotta kynsisi samaa kohtaa. Peli kun on oikeasti melko pitkäkin – Wolverinella ja pelaajalla on edessään kolmekymmentehtäväinen urakka läpitarvottavaksi. Pääasiassa koko peli meni kuitenkin samalla vaikeustasolla pelatessa – eräs pelin puolivälin mahtava bossitaistelu vielä parinkymmenen epäonnistuneen yrityksenkin jälkeen oli nannaa yrittää voittaa kaikki osa-alueet vaikeimmilla asetuksilla ja siinä myös lopulta onnistuin.

Sarjakuvafanit tietävät, mutta ne jotka eivät: Marvel’s Wolverinessa keskiössä häärii hämiksen tavoin, ainakin omasta mielestäni, lähes yhtä ikoninen, 70-luvun puolivälissä sarjakuvadebyyttinsä tehnyt, 1800-luvulla syntynyt kanadalainen ihmis-ahmamutantti, James “Logan” Howlett. Hieman kuitenkin petyin siihen, että pelihahmolle ei saatu kymmenessä elokuvassa Wolverinea näytelleen Hugh Jackmanin naamavärkkiä – etenkin, kun Insomniacin Spider-Mania pätsäiltiin aikoinaan jälkikäteen, jotta saatiin korvattua päinvastoin mielestäni hienosti toiminut originaali naamavärkki muistuttamaan tuoreinta hämisnäyttelijää, Tom Hollandia.

Peli-Wolverine silti toimii, joskin vara-aussi, Liam McIntyre, on kasvoistaan ehkä hiukan liian ”söpönaamainen.” Onneksi asun maskilla voi halutessaan valtaosan ajasta piilottaa hahmon kasvot, koska ääninäyttely muistuttaa kivasti örisevää Jackmania. Vaihtoehtoisilla asuilla tukkakin on toisinaan sen verran lennokkaampi ja partakuvio erilaisempi, jolloin kasvot eivät olekaan enää niin suuren huomion keskipisteenä.

Tekemisen taustalle rakennettu tarina ei ole välttämättä kamalan syvällinen, mutta se kuitenkin ajattaa tapahtumia hienosti eteenpäin. Alkuun pakollisena pahana nähdään tiedemies, Bolivar Trask, joka haluaisi tappaa sukupuuttoon kaikki mutantit. Trask Industriesin kehittämällä tutkalla kaikki mutantit saataisiin kaivettua esiin ja vainon kohteeksi.

Weapon X -ohjelmasta karannut, villiksi luonnossa muuttunut Logan löytyy kalpeanaamaisen geenitieteilijä Dr. Nathaniel Essexin toimesta pusikoista konttaamasta ja nopeastikos kanadalainen karvaturilas siirtyykin Team X:n iskuryhmän riveihin ja Essexin palvelukseen lähes kolmeksi vuosikymmeneksi, ennen kuin ottaa äkilliset loparit, vain palatakseen takaisin ruotuun vain kolmisen vuotta myöhemmin.

Ryhmä X -sarjakuvia olen elinaikanani lukenut liian vähän ja siksi Wolverinen tapaan pari sataavuotias mutantti Essex oli allekirjoittaneelle entuudestaan tuntematon kaveri. Maallikkoaivoni: miksi Marvelin tarinoista löytyy Professori X:n kopio, joka hänkin pitää yllä samankaltaista turvasatamakartanoa mutanteille kuin se kalju Picard-proffa? Mutta tutkittuani asiaa, onhan Essexissä paljon muutakin syvyyttä.

Marvel’s Wolverinen tarina keskittyy hyvän aikaa ensin Traskin aikeiden pysäyttämiseen ja niinpä tuntikaupalla peliaikaa kuluu Traskin loputtomien sotilaskätyreiden lahtaamisen parissa, mutta läpi pelin seassa häärii myös yksityisarmeija, proteesikäsiä suosivat Reaverit aseineen ja energiamiekkoineen.

Hauskana yksityiskohtana Essexiä näyttelee nykypäivän iso ääninäyttelijästara, Troy Baker (Indiana Jones, Last of Us -pelin Joel) joka on kasvojaan ja pitkiä hiuksiaan myöten mallinnettu Essexin rooliin. Onneksi muuntautumiskykyinen Baker tekee työnsä ison eron kera. Hän ei ole miespuolinen, muotoaan kameleonttimaisesti muuttava Mystique, mutta loistokas brittiaksentti on omiaan luomaan Troyn naamalla varustetusta pitkätukkahipistä sopivalla tavalla uskottavan Xavierin korvikkeen, jolle myös löytyy tarinasta oma kaarensa. Jotta Marvel-universumi ei olisi pelkkä ontto kuori, nähdään Wolverinen ja Essexin rinnalla tuttuja hahmoja – Storm, Mystique ja Sabretooth.

Marvel’s Wolverine on melko tyypillinen ison budjetin Sony-peli, mutta luojan kiitos muun muassa Mafia: the Old Country ja God of War: Ragnarök -peleistä tuttuja ja runsaita pakotettuja kävely- ja höpöttelyosioita ei niin hirveästi Wolverinessa ole. Arvostelijamme Petteri tykkäsi Ragnarökistä arvostelussaan, mutta allekirjoittaneen osalta pelaaminen Sodan Jumalan viimeisimmän seikkailun parissa on jäänyt pahasti kesken juuri tuon seikan vuoksi.

Useimmiten rauhallisempina hetkinä peli antaa pelaajan kuitenkin silti juoksuttaa Logania, jolloin mukana monessa kohtaa roikkuva AI-kumppani (valtaosan ajasta Storm) juoksentelee sekin, samalla kun höpötellään. Storm on myös taistelussa oikeasti hyödyllinen, hoitaessaan osan pahiksista ja roikottaessaan ilmassa Wolverinelle teurastettavaa saalista. Pelaaminen tuntuu sellaisina hetkinä enemmän siltä, että osa tiimiä ollaan.

On Wolverinessa kuitenkin ylimääräistä tauhkaakin. Toisinaan tehtävän jälkeen, etenkin pelin alkupuolella, kartanolle palaillaan muutaman kerran suorittamaan jotain tarinan etenemisen kannalta yhdentekevää hömppää, kun etsitään sitä ja tätä ja painellaan kolmiota tai kuunnellaan jonkun hahmon selostusta asiasta X. Tällä halutaan havainnollistaa, että mutantit ova tiivis perhe, mutta liika on liikaa. Tarinan sekaan mahtuu myös muutama melko turha mopoilukohtaus, jotka ovat sinänsä näyttäviä ja toimisivat varmasti jossain Tom Cruise -elokuvassa, mutta jotka olisi kenties voinut jättää pelistä poiskin. Mukana on myös täysin käsittämättömiä, välipätkien aikaan suoritettavia QTE-hetkiä, joissa voi surutta painella vääriä nappuloita, eikä peli siitä mitenkään rankaise, vaan tarina etenee. Leikkaushuoneen lattialle vaan moiset.

Leikkaushuoneesta puheen ollen, toisinaan pelimaisemat, etenkin kasvillisuuden valtaamat hylätyt teollisuusalueet tuntuivat joltain leikkaushuoneen lattialle jääneeltä The Last of Us -jämältä – tai kenties kyseessä on jopa uudelleenkalustettuja palasia kyseisestä maailmanlopun toimintapelistä (ehkä tarkkasilmäisimmät osaavat sanoa paremmin)

Muita ympäristöjä ovat X-Men Origins: Wolverine -pelissäkin nähdyt steriilit sisäkompleksit, jotka toimivat, mutta eivät juurikaan ole mitään tasosuunnittelun loistoa siltikään. Parempaa miljööantia edustavat kanadalaiset, suomalaista sielua lämmittävät kauniin talviset metsämaisemat sekä hetki kun toiminta siirtyy useamman tehtävän ajaksi Japaniin, Tokion ja Shinjuku Cityn näyttäviin kaupunkimaisemiin sekä hökkelikylään. Näyttävä kasinokohtauskin koetaan, joista jälkimmäinen saadaan pistää kivasti säpäleiksi. Harmi vain, että Japanissa seikkailtaessa kaupunkipalaset ovat pieniä, eikä mitään vapaata tutkailua juurikaan sallita, vaikka toisinaan korkeampien talojen katoilta voikin tähyillä kauemmas horisonttiin.

Datakeskuksia rakennetaan, mutta pisaraakaan lisääntyvästä älystä ei tunnu valuvan koskaan peliteollisuuteen, ainoastaan audiovisuaalinen toteutus paranee. Marvel’s Wolverine ei ole juurikaan poikkeus tällä saralla. Yleinen tekoäly on samaa tasoa kuin vaikkapa Splinter Cell Chaos Theory -pelissä 2000-luvun alussa. Esimerkiksi nostin SC:n koska hiippailua on Wolverinessakin, silloin kun ei olla suorassa kynsirysyssä Trask-jengin tai ninjojen keskellä. Ei se huonoa ole, mutta mitään kehitystä ei ole vain tapahtunut. Sentään älyn kanssa ei olla Ubisoftin Ghost Recon: Breakpoint-pelin surkuhupaisalla tasolla, jossa heppoiselle AI:lle piti antaa edes jotain mahdollisuutta ja niinpä miehet saivat marssia pyssyt kädessä pitkin pystysuoria seiniä kuin vuorivuohet, pelaajan todistaessa näkyä äimän käkenä talon katolta.

Hiippaillakin Wolvis todella osaa, mutta pitkän ruohon sekaan kätkeytyminen keltaisessa asussa pitkien korvien kanssa on jo hieman hakemalla haettua, jopa sarjakuvamaailmaan sijoittuvassa pelissä. Se oli niin ja näin jo tuoreessa Bond-pelissä 007:n kyykkiessä salamurhaajapensaissa puku päällä, mutta tämän melkein antaa anteeksi, koska pelin James oli nuori – kaikkea pitää kokeilla ennen kuin sen voi Casino Royale -elokuvan tapahtumien hieman varttuneemman Bondin aikaan hylätä ja vaihtaa siistiin kortinpeluuseen – piiloudu näkyville ja vältä samalla punkit.

Wolverinen tarkka haju- ja kuuloaisti otetaan pelissä mielestäni ihan riittävästi huomioon – toisinaan jotain hahmoa jäljitetään sen jättämän sinisen hajuvanan perässä ja äänen osalta Logan kuullee pahisten sydämensykkeet jopa seinien lävitse. Pimeässäkin hohkaavat sydämet ovat oiva täppä pahisten määrän laskemiseen ja niiden sijaintien näkemiseen. Pientä Batman Arkhamia saadaan siitä, että Wolverine voi ketterästi kiivetä puihin ja väijyä pahiksia puiden oksilla. Taisteluiden aikana ruudulla näkyy eräänlainen hämisvaiston kaltainen punainen varoitin, joka kertoo siitä, että on aika painaa väistönappulaa tai pian tulee luotia nahkaan.

Hiippailla ei kuitenkaan ole mikään pakko ja onneksi ulostyöntyvillä adamantium-kynsillään varustettu karvanaama voi tokaista ”hitot tästä BUB!”, nostaa kyykkivän ahterinsa ylös ja mennä suosiolla repimään vaan! Vaikeimmallakin vaikeustasolla pelissä pärjää, mutta tosissaan saa kuitenkin pelata, koska usein pelaaja saa vastaansa kokonaisen työvuorollisen kätyreitä, mutta samaan aikaan Insomniacin Spider-Manien tavoin peli on tällöin juuri antoisimmillaan. Vihollisten joukosta löytyy muun muassa ampuvaa heppua, sähköpamppuheppua kuin tuplamiekkaheppuakin. Yhdellä variaatiolla on energiakilpi ja yksi sitkeämpi tyyppi osaa muuttua näkymättömäksi. Quaken Stroggia muistuttava iso metallikäsi on sekin aika paha kaveri, mutta niin ovat ketjuja sinkoavat, teleporttailevat tyypitkin. Ninjojenkin hyökkäystavoissa on omat eronsa.

On osattava ajoittaa parryt oikein L1-nappulalla tai henki lähtee. Wolverine kyllä paranee itsekseen, kuten sarjakuvissa ja elokuvissakin ja sitä voi vieläpä vauhdittaa kolmiota pohjassa pitämällä ja loikkaamalla kaverin nahkoihin kiinni energian palauttamiseksi, mutta ison joukon keskellä ei usein ehdi riittävästi parantua, jos pelaa laiskasti. Visuaalisesti ehkä makeinta antia on Wolverinen rytäkässä hajoava puku, ihon haavautuminen sekä aivan totaalisessa turpakäräjässä adamantium alkaa sekin pilkottaa ihon alta.

Toisinaan pelaaja saa maahan kaaduttuaan ”viimeisen mahdollisuuden”, rämpyttäessään neliötä, Wolverinen pika paikatessaan itsensä raivon vallassa. Tämä pelastava temppu tosin syö kertyneen raivon mittarista ja menee hetki, ennen kuin raivoa voi alkaa taas kasaamaan. Raivomittari täyttyy hakatessa ja sitten Wolverin makeasti sokaiseva raivo välittyy ruudulle lähes karjaisun ohella mustavalkoisena kuvana, jossa veren puna korostuu. Repiminen muuttuu helpommaksi ja välitön L2+R2 -teloituskin tulee mahdolliseksi. Mikäli onnistuu välttämään osumia, voi raivon vallassa pysytellä pidempäänkin ja saada paljon aikaiseksi nopeassa ajassa. Raivo-efekti on yleisestikin ottaen vaan makeaa mättämistä.

Wolverinea hahmona tuetaan kattavalla, näyttävien erikoisliikkeiden valikoimalla, joita voidaan kokemuspisteillä ostaa auki. On näyttävää polvipotkua, tornadomainen, Double Dragon -peleistä muistuttava terävä tornadopyörähdys, poramainen sujahdus ilmassa ja niin edelleen. Näitä edellä mainittuja voi päivitellä tehokkaammaksi – esimerkiksi porapyrähdys muuttuu päivityksillä kahden tai kolmen pyrähdyksen liikkeeksi, mutta sitten on erikseen pienempiä taitoja, joita niitäkin voidaan avata käyttöön. Eräällä taitopäivityksellä esimerkiksi parryjen aikaikkuna hieman kasvaa ja helpottaa torjumista. Toinen pienempi päivitys sallii Wolverinen automaattisesti torjua kynsillään osan kohti lentävästä tulituksesta, kun juostaan kohti vihollista.

Pelissä on myös erikseen adaptaatiovalikko, josta löytyy yhdeksän tasoa. Taso 1 mahdollistaa yhden perkin, seuraava taso kaksi samanaikaista perkiä ja niin edelleen. Adaptaatio-pisteitä keräämällä AP-taso nousee. Nämäkin sujuvoittavat ahmamaisen miehen veristä seikkailua. Mukavana yksityiskohtana adaptaatioita voi vapaasti vaihdella – pelaaja voi ottaa jonkin pois käytöstä ja antaa yli jäävän pisteen jollekin toiselle avautuneelle adaptaatiolle, mikäli avautuneesta valikoimasta jokin parempi sen hetkiseen tilanteeseen löytyy.

Liha tummuu, repeää ja irtoaa luistaan kun Loganin terät uppoavat kuin veitsi voihin, kerta toisensa jälkeen. En muista kuinka monta kertaa oli pakko laittaa peli makean iskun aikaan paussille ja valokuvamoodissa ihastella kaunista verikekkeriä, lihaan uppoavia kynsiä sekä irtoavia raajoja.

Peli osaa yllättää raakuudellaan, eikä siitä kiroiluakaan puutu. Mikäli resepti olisi ollut hillitympi, olisi se tehnyt pelistä ehdottomasti tylsemmän. Lisärepimistä tarjoillaan haasteiden muodossa. Päävalikosta, kuin pelin aikanakin löytyvistä ”taikaovista” voi astua painajaismökkiin. Erämökin kautta pelaaja voi pelata uudelleen aiempia tehtäviä, mutta myös suorittaa haasteita.

Tarjolla on viisitoista haastetta. Useammassa pitää listiä kaikki viholliset, mutta joissain ideana on juosta paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti. Haasteista paras omasta mielestäni oli selviytymishaaste aaltoineen, jossa parhaan adamantium-arvosanan saa kun onnistuu listimään niin paljon porukkaa, että loppupisteet ovat järkyttävät 50 000. Itse onnistuin saamaan ensipeluulla 36 000 ja tätä varten ehdin teurastaa päälle parikymmentä vihollisaaltoa.

Jokaisesta haasteesta saa mitalin, kunhan vain yltää jollekin neljästä mitalitasosta. Parhaimmasta mitalista saa myös aiempien tasojen palkinnot. Haasteiden läpäisy heikoimmallakin arvosanalla avaa Wolverinen muistoja 1800- ja 1900-luvulta, jotka Wolverine mukavasti ja tunteella höpisee pelaajalle. Haasteiden arvosanojen kerääminen myös tuottaa adaptaatiopisteitä, mutta kultamitali kaikista haasteista avaa ostettavaksi yhden asun, vaikka valtaosa niistä avataankin yksinkertaisesti tarinaa eteenpäin pelaamalla. Asuja ostetaan käyttöön ”materiaalilla”, jota löytyy sinne tänne piilotetuista pienistä laatikoista.

Sarjakuvafaneja lämmöllä muistavia yksityiskohtia Spider-Man -pelien tapaan ovat Wolverinen 21:n erilaisen kynsiparin ohella auki ostettavat 27 vaihtoehtoista asua – on Old Man Logan -asu, vanhempia klassikkoasuja kuin Deadpool&Wolverine -elokuvan vermeetkin, eikä Hugh Jackmanin hihaton paita -lookkiakaan ole unohdettu, joka on tuttu elokuvasta X-Men Origins: Wolverine. Myös oma suosikkini, 80- ja 90-luvun taitteesta tuttu ruskeakeltainen asu löytyy. Asut eivät ole pelkkä kosmeettinen juttu, sillä niitä ostamalla Wolverinen energiapalkki kasvaa pysyvästi useamman kerran pelin aikana ja siten helpotta osaltaan taisteluissa pärjäämistä.

Mukana on myös parikymmentä kerättävää viskipulloa, jotka kertovat omaa taustatarinaansa Loganin viinanhuuruisesta elämästä ja lisätukea antavat ääninauhurit, joista paljastuu tarinan taustoja. Jokainen kerätty pullo myös tuottaa yhden adaptaatiopisteen, joten ne auttavat uusien tasojen saavuttamisessa ja kun kerää kaikki viskipullot, avaa sekin yhden asun ostettavaksi.

Monesti peleistä voi havaita kehittäjän rakkauden peliään kohtaan kahdesta pienestä seikasta: onko pelattava ympäristö yhtään interaktiivinen ja ovatko tekijät ujuttaneet taustoihin mitään omaa kivaa yksityiskohtaa. Wolverinen kohdalla näistä voi sanoa että on ja on. Ympäristö saa usein kovaa kyytiä taistelumelkeessä ja rauhallisemmissakin paikoissa voi huvikseen laittaa säpäleiksi vaikka tynnyreitä tai lavapinoja. Essein kartanon kirjahyllyistä löytyy kirjoja, jotka vaikuttavat oikeilta ja lasten piirustuksiakin esiintyy. On helppo arvata että useimmiten nämä ovat tiimin omien lapsien piirroksia – Insomniacin peli luo vaikutelman, että sen tekemisestä on tykätty.

Kaiken kaikkiaan, Marvel’s Wolverine ei ehkä ole aivan täydellinen peli, mutta sen verran onnistunut, että sitä on helppo suositella Wolverine-faneille etenkin. Taisteleminen ja perinteisen tekoälyn omaavien kätyrilaumojen hakkaaminen paloiksi tuntuu äärimmäisen viihdyttävältä ja kevyt tarina muutamine juonenkäänteineen ajaa asiansa, hienon audiovisuaalisen paketin säestäessä hyvin, hyvin veristä menoa.

Itse viihdyin pelin parissa hyvin – tässä on ainakin hyvä pohjatyö tehtynä jatko-osaa ajatellen. Jotain nimittäin olisi voitu leikata ja jättää kokonaan pois ja toisinaan välipätkät, vaikka niin hienoja ovatkin, ovat ne toisinaan turhan (lue: turhauttavan) pitkiä, mutta onneksi liiallisia määriä mitään modernia kävely-höpöttelyä ei pelistä löydy. Insomniacin Wolvis on pykälän verran parempi kuin Activisionin vuonna 2009 julkaistu virallinen lisenssipeli, X-Men Origins: Wolverine.