admin

Sam & Max - The Devil's PlayHouse: The Tomb Of Sammun-Mak jatkaa Telltalen Sam & Max -seikkailupelisarjan kolmannen tuotantokauden avausjakson jalanjäljissä. The Tomb Of Sammun-Mak on entistä parempi ja entistä tuoreemman tuntuinen seikkailukokemus, joka on täynnä haastavia pähkinöitä purtavaksi.

White Knight Chronicles on viihdyttävä, mutta vaillinainen JRPG-eepos, joka kompuroi pinnalliseen taistelusysteemiinsä ja onttoon moninpelikomponenttiinsa. Se kertoo viihdyttävän ja satumaisen tarinan, jota seuraa mielellään, kunhan vain jaksaa kahlata läpi ikävystyttävien taistelujen ja hetkittäin pakotetun oloisen mikromanageroinnin. Jos j-roolipelit eivät ole jo ennestään lähellä sydäntä, ei White Knight Chronicles tule tilannetta muuttamaan. Tämä peli on suunnattu niille, joiden mielestä JRPG-genre saavutti lakipisteensä vuonna 2001 ja Final Fantasy XIII oli viimeistä kolmannestaan lukuun ottamatta pyhäinhäväistys. Uskokaa pois, meitäkin löytyy.

Sam & Max - The Devil's PlayHouse: The Penal Zone on Telltale Gamesin seikkailupelisarjan kolmannen tuotantokauden avausepisodi. Palautetta on kuunnteltu ja The Penal Zone onkin episodina piristävän erilainen aiemmista jaksoista. Ainoastaan muutamat epäloogisen vaikeilta tuntuvat puzzlet, sekä kontrollien ajoittainen sekavuus särkevät kokonaisuutta.

God of War III on ultraväkivaltainen hack?n?slash ?spektaakkeli, joka saattaa loppuun Kratosin edellisessä osassa käynnistyneen kostoretken. Tarjolla on veristä kyytiä, jossa osansa saavat niin antiikin hirviöt kuin jumalatkin, epäonnisen sivustakatsojan rooliin asetettua ihmiskuntaa unohtamatta. Pelinä God of War on lähes virheetön esitys. Tekninen toteutus ja visuaalisuus huitelevat aivan omalla tasollaan, ohittaen monin paikoin jopa tähänastisen suosikkini, Uncharted 2:n, ja pelattavuuskin tallustelee rehvakkaasti samassa liigassa. Hatunnoston arvoinen suoritus on myös se, ettei edes taisteluita puristeta rutikuiviksi loputtomalla tusinamäiskinnällä, vaan tekijöillä on ollut uskallusta ja ymmärrystä saattaa peli kunniakkaaseen päätökseen vielä kun touhu tuntuu aidosti hauskalta. Tällaisesta suorituksesta täytyy antaa viisi tähteä ja papukaijanmerkki.

Iron Man 2 - The Videogame on samannimiseen elokuvaan perustuva lisenssipeli, joka on ykkösen tapaan niin ikään Segan käsialaa. Valitettavasti ensimmäiseen elokuvaan perustuneen pelin tapaan peli on aikalailla ala-arvoinen tuote, vaikka se parantaa otettaan joillain osa-alueilla. Suurimmat miinukset tulevat tylsästä tehtäväsuunnittelusta sekä rikollisen lyhyestä kampanjasta. Moninpeliä kun ei ole tarjolla lainkaan, on vaikea nähdä syytä sille miksi tästä pelistä tulisi kenenkään maksaa. Kenties Iron Man 3 on jo pelinä sitten pelattavaa sorttia...

Just Cause 2 on kaikin puolin naurettava ja keskenkasvuinen hiekkalaatikkopeli, mutta erittäin toimiva sellainen. Se keskittyy olennaiseen, eli vapaamuotoiseen tuhoon ja kaaokseen paratiisin auringossa. Pelin hauskimpia innovaatioita ovat ranteesta ammuttava hinauskaapeli, jonka voi nakata minkä tahansa kahden esineen välille sekä liitovarjo, joka nopeuttaa matkantekoa aina silloin kun muita kulkupelejä ei ole saatavilla. Myös itse pelimaailma on näkemisen arvoinen, joskin täytyy myöntää, että idea kaukoidän unohdetusta diktatuurista on kulunut ja suurin piirtein yhtä typerä kuin idea kadonneesta eteläsuomalaisesta suurkaupungista. Pohjattoman huono juoni, karsea ääninäyttely, yhdentekevä tehtäväsuunnittelu ja muutamat muut ärsyttävät pikkuviat pitävät klassikkoleiman kaukana, mutta jos paikkojen rikkominen kauniissa kulisseissa tuntuu edes etäisesti hauskalta, ei Just Cause 2:n parissa voi olla viihtymättä.

Splinter Cell - Conviction on on Ubisoftin pelisarjan viides tuleminen, joka antoi odottaa itseään pitkän viisi vuotta. Lopulta pelistä ei tullut aivan sitä mitä aluksi piti, mutta valmis tuote muistuttaa paljon enemmän sitä Splinter Cell -pelattavuutta, jota fanit juuri odottavat. Ei kuitenkaan sarjan paras osa, sillä osa pelin muutoksista ei ole aivan täydellisiä ja yksinpeli on lyhyt.

Lips - I Love The 80's on Microsoftin kovaan tahtiin ilmestyvän Lips -laulupelisarjan tuorein osa. I Love The 80's tarjoaa nimensäkin mukaisesti 80-luvun pop-musiikkia ja kokonaisuutena pelin kappelevalikoima on varsin yhtenäinen ja toimiva. Suositellaan 80-luvun musiikin ystäville.

Darksiders tarjoaa hyvän annoksen viihdettä yli 18-vuotta täyttäneille, sillä veri lentää ja maailma on muutenkin sen verran karunoloinen, ettei nuoremmat välttämättä tunne oloaan mukavaksi. Ensimmäisen tehtävän hektisyyden jälkeen muuttuu peli joksikin aikaa tylsemmäksi, joskin loppua kohden pelin tarina avautuu paremmin. Grafiikka kuin äänetkin ovat moitteettomia ja pelin luolastoissa riittää toimintaa, niin aivoille kuin raa'alle voimallekin. Välillä kuitenkin luolastoissa edestakaisin juoksentelu ärsyttää ja paikkojen pulmat voivat olla hetkellisesti rasittaviakin. Darksiders on hyvin Zeldamainen peli ja tämä kestää koko pelin ajan. Mikäli on pelannut Ocarina Of Timea N64 -konsolilla, niin ymmärtää kyllä miksi. Darksidersia voisikin pitää jossain määrin Zeldan pelottavana isoveljenä, jossa enkelit, demonit kuin zombitkin ryöppyävät loputtomana virtana niskaan.

The Eye of Judgement ? Legends on PS3:n omaperäisen keräilykorttipelin, The Eye of Judgementin konstailematon PSP-pikkuveli. Ajatus The Eye of Judgementista ilman kameraa ja korttipakkaa kuulostaa äkkiseltään tuhoon tuomitulta, sillä iso osa alkuperäispelin viehätyksestä tuli juuri sen omaperäisestä pelattavuudesta. Toisaalta Legends on julkaisuna myös rehellisempi, sillä ilman ylimääräistä tilpehööriä sen täytyy tulla toimeen silkalla peli-ideallaan. The Eye of Judgement ? Legends osoittaa, että savun ja peilien keskeltä löytyy ihan oikea, loppuun saakka mietitty peli-idea, mutta se ei rehellisesti sanottuna ole aivan yhtä jännittävä kuin oikeilla korteilla pelattava edeltäjänsä. Pahin juttu lienee kuitenkin se, että The Eye of Judgement on selkeästi parhaimmillaan moninpelinä, jolloin se asettaa itsensä naamatusten Magic: The Gatheringin ja muiden ihan oikeiden keräilykorttipelien kanssa. Tällöin kyse on niin sosiaalisesta genrestä, ettei verkossa väännettävällä PSP-pelillä ole kilpailussa juuri sanaa. Mikäli ajatus PSP-keräilykorttipelistä kuulostaa tästäkin huolimatta kiehtovalta, voi valintansa kanssa mennä pieleen paljon pahemminkin.