Just Cause 2 on kaikin puolin naurettava ja keskenkasvuinen hiekkalaatikkopeli, mutta erittäin toimiva sellainen. Se keskittyy olennaiseen, eli vapaamuotoiseen tuhoon ja kaaokseen paratiisin auringossa. Pelin hauskimpia innovaatioita ovat ranteesta ammuttava hinauskaapeli, jonka voi nakata minkä tahansa kahden esineen välille sekä liitovarjo, joka nopeuttaa matkantekoa aina silloin kun muita kulkupelejä ei ole saatavilla. Myös itse pelimaailma on näkemisen arvoinen, joskin täytyy myöntää, että idea kaukoidän unohdetusta diktatuurista on kulunut ja suurin piirtein yhtä typerä kuin idea kadonneesta eteläsuomalaisesta suurkaupungista. Pohjattoman huono juoni, karsea ääninäyttely, yhdentekevä tehtäväsuunnittelu ja muutamat muut ärsyttävät pikkuviat pitävät klassikkoleiman kaukana, mutta jos paikkojen rikkominen kauniissa kulisseissa tuntuu edes etäisesti hauskalta, ei Just Cause 2:n parissa voi olla viihtymättä.

Heavy Rain puhaltaa eloa 90-luvun unohdettuun interaktiivisten elokuvien genreen. Toisin kuin muinaiset edeltäjänsä, Heavy Rainin tarina on aidosti dynaaminen ja pelaajan toimilla on suora vaikutus yksittäisten kohtausten sekä koko tarinan päätökseen. Luontevien Quick Time Eventien ja kevyiden seikkailuosioiden varaan rakennettu pelattavuus imee mukaansa niin täydellisesti, etteivät edes vääriin suuntiin johdattelevat kävelykontrollit pilaa tunnelmaa. Juonensa puolesta Heavy Rain edustaa perinteistä sarjamurhaajatrilleriä. Valkokankaalla se ei säväyttäisi, mutta vertaaminen Hollywoodin kierrätysjännäreihin on turhaa, sillä pelattuna tarinan intensiivisyys nousee kolmanteen potenssiinsa. Kyseessä on genrensä kiistaton klassikko ja jokaisen täysi-ikäisen konsolipelaajan pakko-ostos.

Buzz! Visailun maailma (Quiz World) laajentaa hyväksi havaittua tietokilpailubrändiä noin neljällätuhannella uudella kysymyksellä sekä muutamalla uudella pelityypillä. Olennaisin uudistus on mukautettu peli (tai PSP:n Live-yhdistelmä), jossa pelaajat voivat valita mieluisimmat visailualipelinsä itse. Tällä yksinkertaisella lisäyksellä Sony onnistuu kukistamaan yhden koko pelisarjan keskeisimmistä kritiikin aiheista. Korjauslistalle jäävät enää PSP-version aggressiivinen latailurumba ja PS3-version kielivalintaruutu (joka muuten oli läsnä vielä sarjan edellisessä pelissä). Versioista kumpainenkin tarjoaa hyvin toimivaa moninpeliviihdettä, mutta jos pitäisi tehdä valintoja, kääntyisi oma vaakakuppini PS3-version erikoisohjainten ja ison ruudun puoleen. PSP-versiollekin on aikansa ja paikkansa esimerkiksi pitkien automatkojen viihdepakettina. Kumminkin päin, Buzz! Visailun maailma tarjoaa hauskaa ja helposti lähestyttävää visailuviihdettä, josta nauttii parhaimmillaan koko perhe.

SingStar ? Take That ei juuri esittelyä kaipaa. Se iskee pöytään sitä mitä otsikkokin lupaa, eli 25 brittiläisen poikabändin kappaletta, SingStarin hyväksi havaittuun karaokemuottiin taottuna. Valitettavasti musiikin muuttaminen laulupeliksi ei hälvennä sitä tosiasiaa, että kyseessä vahvasti mielipiteitä jakava bändi, jonka parissa viihtyvät käytännössä vain ne, joille Take That edustaa varhaisteini-iän nostalgiaa. Oma 90-lukuni meni brittipopin parissa - olisiko tässä potentiaalia uudelle SingStarille?

Ratchet And Clank ? A Crack In Time on visuaalisesti intensiivinen tasohyppelyräiskintä, joka saattaa Weapons of Destructionin aloittaman pelitrilogian kunniakkaaseen päätökseen. Jos WOD:n demoa voi pitää minkäänlaisena vertailukohtana, tuntui A Crack In Time toistavan edeltäjiensä hyvät ja huonot puolet lähes sellaisenaan, mutta tällä kertaa pakettiin on ympätty myös hieman avoimia seikkailuelementtejä. Vaikka avaruuden tutkiminen ei kiinnostaisikaan, tekevät täydellisyyttä hipova pelattavuus, audiovisuaalinen karkki ja kevyt piirroselokuvamainen ote A Crack In Timesta yhden vuoden mielenkiintoisimmista PS3-julkaisuista.

Call of Duty - Modern Warfare 2 lupaili joulupöytään vuoden intensiivisintä FPS-kokemusta ja sen se kieltämättä toimittaa. Lyhyt mutta tiivis yksinpeli muistuttaa jälleen kerran siitä, ettei räiskintägenre kaipaa välttämättä avointa maailmaa tai puolivillaisia roolipelielementtejä, kunhan peruspelattavuus toimii ja kulissit ovat kunnossa. Amerikkalainen arvomaailma ja vahvasti tähtiraitapainotteinen juoni herättää näin eurooppalaisittain harmistusta, mutta jos pystyy katsomaan jakson 24:ää oksentamatta, saattaa Modern Warfaren patrioottihapatuksesta selvitä juuri ja juuri hengissä. Amerikkalais-oikeistolainen kulttuuri-imperialismi pois lukien, Modern Warfare 2 on poikkeuksellisen viimeistelty ja koukuttava räiskintäpeli. Ammuskelun ystäville suoranainen pakko-ostos.

Uncharted 2 ? Among Thieves on loistavan toimintaseikkailun loistava jatko-osa. Tavanomaisella seikkailuelokuvajuonella ei pääsisi leffamaailmassa edes DVD-levitykseen, mutta pelin tapa yhdistellä ennalta skriptattuja toimintakohtauksia, näyttävästi toteutettuja välianimaatioita ja täydellisyyteen hiottua pelattavuutta antaisi anteeksi typerämmänkin tarinan. Kun pakettiin heittää vielä erittäin toimivan moninpelin nousee Uncharted 2 ? Among Thievesistä selkeä ykkösehdokaani vuoden PS3-peliksi. Ja kyllä ? olen läpäissyt myös Modern Warfare 2:n.

Need For Speed - Shift puhaltaa puhkikuluneeseen brändiin uutta eloa. Se vie luksusautoilla kaahailun pois naiiveista katukisoista, kohti suljettuja, oikeasta maailmasta lainattuja autoratoja. Pelisuunnittelun painopiste on muovisen katu-uskottavuuden sijaan realismissa ja immersiivisessä ajokokemuksessa, mikä näkyy mm. hienosti mallinnettuina virtuaaliohjaamoina sekä uskottavasti toteutettuna ajofysiikkana. Kyynärpäätaktiikkaan nojaava tekoäly nakkelee kapuloita hauskuuden rattaisiin, mutta ei onnistu pilaamaan koko lystiä. Kun Shift on kerran hauska, realistinen ja jopa ihan hyvällä maulla toteutettu, voisikin kysyä, mitä Need For Speediä siitä enää löytyy? Luojan kiitos, ei juuri mitään.

SingStar ? Motown tuo olohuonekaraokeen kolmenkymmenen biisin verran legendaarisen Motown Recordsin hittejä. Paketista löytyy huomattavan tyylikästä tavaraa aina Marvin Gayesta The Supremesiin, mutta kolikon kääntöpuolena, pelin kappaleet ovat keskimäärin aika pahuksen vaikeita. Toisaalta nuotin vierestä päästely ei ole jarruttanut menoa ennenkään ja jos pitäisi valita epävireisen Britney Spears- tai The Commodores-imitaation väliltä, kääntyisi oma vaakakuppini selvästi Detroitin suuntaan. SingStar-levyjä on mahdoton pisteyttää ottamatta kantaa itse musiikkiin ja koska oma maku on aina se paras maku, kannattaa kenties tähtien sijaan kesittyä tuijottamaan biisilistaa.

Pain on vahvasti fysiikkapainotteinen räsynukenviskelypeli. Se on hieman liian kertakäyttöinen yksinpeliviihteeksi, mutta samalla turhan monimutkainen illanistujaisten leppoisaksi bilepeliksi. Se tosiasia, ettei peli päästä aloittamaan edes yksinpeliä ilman vartin mittaista tutoriaalia, tiivistää moninpelin ongelmat melko hyvin: oppimiskynnys on casual-gaming mittareilla yksinkertaisesti liian jyrkkä. Jos Painille antaa hetken aikaa, löytyy siitä myös viihdyttävä puolensa, enkä voi kiistää, ettenkö olisi upottanut ihan mieluisan tovin jos toisenkin perus-Paindemoniumin ja Fun With Explosivesin parissa. On vähän siinä ja siinä, voiko näillä meriiteillä oikeuttaa reilun kolmenkympin hintaa, mutta voisi visaansa huonomminkin vinguttaa.