Doom 3: VR Edition arvostelussa
Doom 3: VR Edition tuo kuusitoista vuotta vanhan pelin lisukkeineen takaisin valokeilaan, joka saa nostalgiademonin näyttämään samaan aikaan vanhahtavalta sekä toimivalta.

On aika tuntea jälleen itsensä vanhaksi. Microsoftin omistukseen hiljattain siirtyneen Id Softwaren kehittämän Doom 3 -pelin ensimmäinen lisälevy, Resurrection of Evil, julkaistiin huhtikuun alussa vuonna 2005. Eli tätä kirjoittaessa melkein kuusitoista vuotta sitten. Arvostelin originaalin Doom 3:n sekä Resurrection of Evil lisärin aikoinaan niin PC- kuin Xbox-versioinakin. Sittemmin on Doomia saatu maistaa jo kolmeen otteeseen – virtuaalilasimuodossakin.
Virtuaalitodellisuus on jälleen ajankohtainen juttu Doomin osalta, sillä alun perin PC:lle vuonna 2004 julkaistu Doom 3 on nyt saanut aiemman BFG Editionin rinnalle vain PS4-konsolille julkaistun VR Editionin.
Doom 3: VR Edition pitää sisällään alkuperäisen Doom 3 -pelin kampanjan lisäksi Resurrection of Evil -lisälevyn sekä BFG Editionista löytyneen kahdeksantehtäväisen Lost Mission lisälevyn ja tämä kaikki parilla kymmenellä eurolla. Moninpelimoodit ovat lentäneet roskikseen, joten tiedossa on siis pelkkää yksinpelailua.
Erittäin hyvin onnistuneen Doom 2016 -pelin pohjalta rakennetun Doom VFR:n jälkeen olin erittäin innoissani kuultuani ensikertaa Doom 3:n VR-versiosta. Vaikka onkin ollut mahtavaa päästä todistamaan VR-versiota myös itse ja vieläpä Aim Controller -ohjaimen kera, on peli silti eräänlainen pettymys.
VR-porttauksen kehittämisestä on vastannut kanadalainen VR-peleihin erikoistunut, mutta ei kuitenkaan oikeastaan mitään merkittävää muuta kehittänyt Archiact. Alkuperäisen Doom 3:n ja sen lisäosien osalta juurikaan mitään ei ole muutettu, vaan Archiact on nimenomaan keskittynyt kääntämään olemassa olevan materiaalin VR-muottiin.
Get your ass to Mars
Doom 3 tarjoilee langanohutta tarinaa helvetindemonien lahtaamisen ohella. Marsissa sijaitsevan UAC:n tutkimuskeskuksen tapahtumia ja taustoja valotetaan kuunneltavin ääniviestein sekä sähköpostein, mikä vielä vuonna 2004 oli System Shock 2 -peliä lukuun ottamatta uniikki juttu – ei niinkään nykypäivänä. Pelistä löytyviä sähköposteja lukemalla tarkkasilmäisimmät voivat poimia tunnelman lisäksi numerokoodeja sinne tänne ripoteltuihin varustekaappeihin naputeltaviksi.
Tasojaan kuin aseitaankin myöten VR Editionissa kaikki on sitä samaa vanhaa tuttua. Pistooli on tuhnu, konekivääri on kuin ponneton kuula-ase, jonka kanssa saa pärpättää menemään ja haulikko on nautinnollisen tehokas, mutta ääniltään niin tylsän munaton ja sitä rataa.
Pääosumia pelissä ei lasketa – vaikka ampuisit tarkkaa sarjaa zombia päähän, ei epäkuollut kaadu, ennen kuin osumamäärä tulee täyteen. Resurrection of Evil -lisärissä päästään leikkimään muun muassa Half-Life 2 -pelistä pöllityllä painovoima-aseella, joka ei aivan vedä vertoja Valven Softwaren vastaavalle.
Peligrafiikkaa on ehkä jossain määrin hiottu alkuperäisistä, mutta silti pelitekstuurit ovat lättäniä ja osittain kovinkin suttuisia, riippumatta siitä mitä kolmesta kampanjasta pelaa. Tasoissa kohdattavat hahmot ja demonit, sekä immersiosta rikkovalla tavalla kokemuksen VR-tilasta teatterimoodimuotoon siirtävät (pelimoottorilla toteutetut) välipätkät tuovat ilkeällä tavalla esiin pelin palikkamaisuuden. VR Edition ei ole niinkään remasterointi eikä varsinkaan remake.
Tasosuunnittelu on myös erittäin ahdasta: jos esimerkkinä paljon tuoreempi id Softwaren katalogin tapaus Wolfenstein II oli kompaktia sorttia, on Doom 3 turhauttavan ahdasta kauhutoimintaa nykymittapuulla. Pelissä on myös jonkinlainen kummallinen ja hassu perpektivääristymä, joka saa etenkin kaikki ihmishahmot ja zombiet näyttämään oudolla tavalla aavistuksen liian ”pieniltä.” Pelatessa tuleekin jatkuvasti mieleen ajatus siitä, että pelin kaikilla muutenkin oudon pienikokoisilla mieshahmoilla olisi hartioidensa välissä jonkinlainen hiirenpää. Tämä kummallinen efekti ei kuitenkaan tunnu näkyvän pelikuvaa videolta katseltaessa.
Jos et siis kuitenkaan halua pilata muistojasi Doom 3:sta vanhoilta ajoilta, ei peliä välttämättä kannata pelkän VR-tilan takia hankkia. Voisin jopa sanoa, että pelaisin mieluummin täysveristä Doom 3:n remakea tavalliseen tapaan karkean VR-version sijaan.
PSVR-laseilla pelatessa peli kun on jotenkin kumman mitäänsanomaton, vaikka toista voisi luulla. Jos joku olisi vuonna 2004 ehdottanut mahdollisuutta päästä kokeilemaan kyseistä peliä virtuaalitodellisuudessa, en ehkä olisi suostunut: en välttämättä olisi uskaltanut.
Yksi Doom 3:n heikkouksia oli – ja on edelleen – sen sinne tänne spawnailevat viholliset. Välillä spawnaavat itsensä pelaajan eteen tai välillä raukkamaisesti joku tuleekin jo aiemmin tutkittua käytävää pitkin ovesta sisään ja hiipii selän taakse tulipallottelemaan. Aikoinaan tämä sekä kuumotti, että ärsytti.
Alkuperäinen Doom 3 kuumotti PC:llä jo senkin vuoksi, että taskulamppu ja aseet olivat oma juttunsa. Valo tai ase – valitse. Porukka valitti ja valo yhdistettiin aseeseen Resurrection of Evil -lisärin myötä.
On sinänsä harmi, että VR Edition ei tarjoa mahdollisuutta valita originaalin asetelman ja asefikkarin välillä, koska (pois lukien araknofobiaani ällöttävästi herättelevät hämähäkit!) Doom 3 ei onnistunut kuumottamaan tai pelottamaan missään vaiheessa VR-laseilla pelatessa. Siitäkin huolimatta, että yksittäiset huoneet heikkoine valaistuksineen, kuulokkeista kuuluneiden ambient-äänien kera loivat paikoin ihan onnistunutta tunnelmaa. Heti kun viholliset ilmaantuvat ruudulle, se fiilis katoaa.
Selän taakse tai eteen spawnaavat monsterit, pääasiassa tulipalloja heittelevät impit, mutta muutkin möttiäiset ovat palikkamaisuutensa vuoksi lähinnä huvittavia ilmestyksiä hiirenpääzombeja unohtamatta. Pelille nauraminen demonien hyökkäillessä päälle on tahaton reaktio, jollaista en oikeasti edes toivonut pelatessa kokevani.
Doom 3 VR: Editionin parasta antia onkin ehdottomasti sen Aim Controller -tuki Doom VFR -pelin tapaan. Sanoisin, että ohjaintuki on lähestulkoon yhä hyvää sorttia kuin modernimmassa VR-Doomissa. Perusohjaimella pelatessa kokemus latistuu huonon puolelle: sen sijaan, että voisi tähtäillä kuten räiskintäpeleissä yleensä tattia käyttäen, joutuu pelaaja tähtäilemään padin liiketunnistimen avulla ja se ei tunnu lainkaan luontevalta.
Liikkuminen kuin ammuskelukin Aim Controllerilla sen sijaan toimii mallikkaasti ja ohjaimen nappuloita on hyödynnetty älykkäästi, mikä tekee pelaamisesta sekä muun muassa aseen vaihtamisesta, fikkarin napsuttelusta sekä PDA:n avaamisesta kätevää ja nopeaa. Melkein voisi jopa sanoa, että VR-version pelattavuus on suunniteltu Aim Controllerin ympärille.
Erilaisten päätteiden ja paneeleiden napsuttelu tapahtuu Aim Controllerin liipaisimella ja paneeleiden läheisyydessä pelaajan ase vaihtuu virtuaaliseksi kädeksi, joka tosin joskus pomppii aseen ja käden välillä, mikäli pelaaja ei ole riittävän hyvin oikeassa kulmassa. Kaiken kaikkiaan toteutus kuitenkin ajaa asiansa sen verran, että pelaaja saa tarvittavat ovet ja aparaatit auki ja voi jatkaa matkaansa. Kulmankin taakse voi melkeinpä jopa kurkkia, joskaan aina seinän takaa ammuskeleminen ei tunnu aivan onnistuvan – siksikään, että Doom 3:n viilaamaton ja keskinkertainen demonitekoäly ei juurikaan jaksa ahtaissa tasoissa taktikoida.
Liikkumisen osalta tarjolla on tuttuun tapaan erilaisia vaihtoehtoja, mutta kyllä paras vaihtoehto on jälleen se täysin vapaa FPS-ohjaus. VR-laseilla pelatessa helpommin pahoin voivat halutessa säätää päälle muun muassa kulmittaisen kääntymisen.
Loppusanat
Doom 3: VR Edition on toimivilla kontrolleilla toteutettu VR-versio seitsemäntoista vuotta vanhasta pelistä – sinänsä hieno suoritus – mutta mainiosti toteutetun Aim Controller -tuen lisäksi peligrafiikkaa ei ole uudistettu samalla kädellä. Siksi pelikokemus jää vähän puolivillaiseksi viritelmäksi, joka pissii kylmää alkuperäispelien kuumottavien muistojen päälle. Sisällön määrän puolesta hintalaatusuhde tosin on kohdillaan paketin sisältäessä alkuperäisen kampanjan ohella molemmat Doom 3:n lisälevyt. Saattaisin kuitenkin silti valita samanhintaisen Doom VFR-pelin ennen Doom 3:n VR Editionia.