Ico & Shadow of the Colossus Collection on hieno katsaus PS2:n kulta-aikaan. Sekä Ico että Shadow of the Colossus ovat kumpikin omalla tavallaan uraauurtavia toimintaseikkailuja, jotka jokaisen itseään kunnioittavan pelaajan olisi syytä tuntea. Ajan hammas on nakertanut pelien visuaalista loistokkuutta sekä pienen palan Icon viehätystä. Shadow of the Colossus on sen sijaan vielä hyvinkin kuranttia kamaa ja riittävä syy kokoelman hankintaan jo ihan yksinäänkin. Odotan innolla mitä Team Icon seuraava teos, The Last Guardian, tuo tullessaan.

Dancestar Party on Sonyn uusi bilepelisarja, joka kulkee oikeastaan lähes identtisillä linjoilla kuin Singstar Dance. Ideana on koota porukka yhteen ja alkaa tanssimaan pelin biisien tahdissa. Pelin Singstar-tyylinen, ei liian vakavasti itseään ottava pelitapa, sekä muun muassa bileet ja oman tanssin luonti -pelimuodot ovat erittäin hauskoja tapoja pelata peliä ja samalla päästä nauramaan itselleen kuin toisillekin hyvässä hengessä. Pääasiassa ainoastaan pelin biisivalikoimassa sekä biisien määrässä olisi parantamisen varaa.

Resistance 3 on onnistunut ja tunnelmallinen scifi-räiskintä. Se on toiminnantäyteinen ja asiaankuuluvan energinen, mutta selvästi edeltäjiään synkempi. Pelillisiltä ratkaisuiltaan se on sekoitus uutta ja vanhaa, tarjoten nykypelien tiukasti skriptattua elämysputkea ilman moderneja kliseitä, kuten itsestään palautuvaa terveyttä ja ylenpalttista suojaseinien halailua. Menneen ajan trendeistä kertovat myös mielikuvituksen ehdoilla suunnitellut aseet ja viholliset. On tietyllä tapaa ironista, että juuri nämä 90-lukulaiset suunnitteluratkaisut saavat Resistance 3:n tuntumaan tuoreelta ja raikkaalta nykyajan siloteltujen, mutta sieluttomien räiskintäpelien maailmassa.

SingStar - SuomiSuosikit jatkaa SuomiRockin, SuomiPopin ja SuomiHittien vahvoja perinteitä sekä oikeinkirjoituksen laiminlyönnissä, että tukevasti sinivalkoisessa kappalevalikoimassa. Valitettavasti se katkaisee ketjun olennaisilta osin, vaihtaen ikivihreät klassikot lähes kokonaan moderneihin radiohitteihin. Jos ei tunne erityisen suurta vetoa Popedaan, Kari Tapioon tai Finlandersiin, on musiikkimaustaan syytä löytää yhtäläisyyksiä NRJ:n, KissFM:n ja Novan kaltaisten soittolistaradioiden tarjontaan. Arvosana tekisi mieli jättää peliltä kokonaan pois, sillä pelimekaniikaltaan pelisarja on jo useamman julkaisun ajan pysynyt niin identtisenä, ettei sille oikeastaan voi enää antaa arvosanaa juuri muusta kuin sen musiikkitarjonnasta ja sen mielekkyydestä -- ja jokaisellahan on oma mieltymyksensä musiikin suhteen...

Driver - San Francisco on pelisarjan kauan odotettu paluu juurilleen. Se jättää turhat grandtheftautoilut omaan arvoonsa, keskittyen olennaiseen, eli autoiluun ja vauhdikkaisiin takaa-ajoihin. Uutena temppuna esitelty ?shiftaus?, eli siirtyminen autosta toiseen, tuo vanhaan konseptiin yllättävän paljon vaihtelua, mutta pidemmälle edettäessä edes se ei jaksa pitää tehtäväsuunnittelua tuoreena. Driverin osat riittävät hyvään peliin, joskaan eivät ihan klassikkoon.

InFamous 2 on jälleen hieno osoitus Sonyn hovituottajana toimineen Sucker Punchin kyvystä taikoa kuluneestakin teemasta erittäin mukaansatempaava kokonaisuus. Harvoinpa sitä näkee toimintapelejä, jossa yhdistyvät tyylitaju, sopivalla tavalla kypsä käsikirjoitus ja viimeisen päälle hiottu pelattavuus. Tätä modernia klassikkoa ei kannattaisi jättää väliin, vaikkeivät supersankarit ihan kympillä kiinnostaisikaan.

White Knight Chronicles II on keskinkertaisen j-roolipelin kunnianhimoton jatko-osa. Se ei pyri korjaamaan edeltäjänsä vikoja, vaan tuottaa saman kokemuksen sikäli häkellyttävällä tarkkuudella, että jopa tasosuunnittelu on suoraa perua ensimmäisestä White Knight Chroniclesista. Tuntuu selvältä, etteivät pelin tekijät ole halunneet tehdä jatko-osaa laisinkaan, vaan ainoastaan täysihintaisen lisäosan, jonka suurin saavutus on pelaajahahmojen levelikaton nosto. Itsenäisenä pelinä en White Knight Chronicles II:a suosittelisi, mutta levylle pakattu ensimmäinen osa tekee paketista juuri ja juuri suositeltavan diilin japaniroolipelien ystäville.

SOCOM - Special Forces on kevyellä joukkuetaktikoinnilla maustettu kolmannen persoonan räiskintä, joka ansioituu paremmin verkko- kuin yksinpelinä. Perustasolla räiskintä toimii hyvin, mutta taktikointi kaatuu lineaariseen ? suorastaan primitiiviseen ? tasosuunnitteluun sekä paksupäiseen tekoälyyn. Verkkopuolella hyvä pelattavuus ja monipuolinen sisältö riittävät pitämään SOCOMin pinnalla. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa ja Zipper Interactive jaksaa laajentaa peliä uusin päivityksin, on SOCOMilla potentiaalia pysyä relevanttina moninpeliviihteenä vielä vuosienkin päästä.

Motorstorm - Apocalypse vie tutun extreme-kaahailun pois luonnon helmasta, urbaaniin viidakkoon. Maanjäristysten ja luonnonmullistusten runtelema kaupunki tarjoaa komeat, joskin vähän arvaamattomat puitteet tutulle romurallille. Kapuloita rattaisiin heittää liian tiukalle kuminauhalle viritelty tekoäly, joka osaa paitsi nollata hyvät ajosuoritukset, myös armahtaa silloin kuin sille ei oikeasti ole perusteita. Moninpelissä moista rasitetta ei ole ja Apocalypse onkin selvästi suositeltavampi peli niille, jotka pelaavat kaveriensa kanssa.

Killzone 3 on hieno, mutta hieman ennalta arvattava pelikokemus. Kökkö juoni ja tasapaksuhko tasosuunnittelu iskevät kapulaa rattaisiin, mutta se saa paljon anteeksi parhaaseen a-luokkaan uppoavan vuuden sekä audiovisuaalisen ilotulituksensa kautta. Moven omistajille Killzone 3 ensimmäinen ja paras todistus siitä, että Sonyn liikeohjain taipuu myös ns. ?oikeaan? pelaamiseen. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi.