Ghostbusters - The Video Game tarjoaa hieman geneerisen, mutta autenttisen haamujengikokemuksen julkaisualustaan katsomatta. PS3-version verkkopeli on tyhjä arpa, ellei yhteistyöpeli tuntemattomien nettiuunojen kanssa satu kiinnostamaan, tai kaveripiiristä löydy useampaa kopiota, mutta väliäkös sillä, kun pelin varsinainen suola piilee muutenkin yksinpelissä. Ghostbusters - The Video Game lienee nyt ja tulevaisuudessa paras vastine kolmannelle haamujengileffalle, joten jos aihe liippaa läheltä sydäntä, ei GB - The Video Gamen kanssa tule mentyä pieleen.

Call Of Juarez - Bound In Blood on alkuperäisen Call Of Juarez -pelin esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen pelin tapahtumia. Varsin nautinnollinen Western -räiskintä varustettuna mukaansatempaavalla, joskin lyhyellä yksinpelillä, sekä hyvällä moninpelillä.

InFamous on tummanpuhuva toimintaseikkailu, jonka vahvuuksia ovat pelattavuuden ohella vahva tunnelma sekä loistavasti käsikirjoitettu tarina. Valokaarisurffaus talojen katoilla ja umpikahelien jengiläisten niittaaminen Amon Tobinin tahtiin yksinkertaisesti toimii niin pelattavuudeltaan kuin tunnelmaltaankin. Hiekkalaatikkomainen Empire City on ehkä hieman liian autio ja tekemistä löytyy vain vähänlaisesti, etenkin jos vihollisen kanssa mähistely tai tehtävien suorittelu ei jostain syystä nappaa. Pelko siitä ettei nappaisi on todennäköisesti turha, sillä muutamaa toistuvaa viemärimöyrintää lukuun ottamatta, pelin juonitehtävät ja tarinankerronta pitävät otteessaan alusta loppuun, eikä edes loppuratkaisusta tarvitse tuntea myötähäpeää. Kultasilmät saattavat kärsiä rosoisesta grafiikasta, eikä sähköinen supermies ole kaikista maailman sankareityypeistä se omaperäisin, mutta nämä ovat oikeastaan sivuseikkoja. Jos kaipaa jotain showcase-peliä PS3:n tehojen esittelyyn, kannattaa harkita mieluummin vaikka Unchartedia, mutta jos hyvä toiminta ja intensiivinen tarina höystettynä supersankariteemalla kiinnostaa, on InFamous varma valinta.

The Godfather II seuraa edeltäjänsä jalanjälkiä uskollisesti, sekoitellen avoimessa maailmassa palloilua oman rikollisvaltakunnan rakentamiseen. Konsepti olisi sinänsä ihan toimiva, elleivät toteutus ja laatustandardit olisi jämähtäneet tiukasti menneisyyteen. Genren perusjutut, kuten taistelumekaniikka, ajomalli ja tarinan kerronta jättävät melkoisesti toivomisen varaa, eikä läpeensä persoonaton pelimaailmakaan juuri lämmitä. Pelin sisältö on kehittynyt lähinnä siinä kaikkein epäolennaisimmassa, eli oman pienen rikossyndikaatin rakentelussa, mutta siitä ei ole yksinään oikeuttamaan täysiverisen konsolipelin hintalappua. The Godfather on juuri sellainen peli, jonka arvostelu tekee mieli päättää halvalla klisellä: tämä on tarjous, josta voi - ja kannattaa - kieltäytyä.

Buzz - Suomen Neropatti iskee pöytään sitä samaa tuttua Buzz-visailua, jota on koettu jo PS2-kaudesta saakka. Itse pelaamisesta ei ole juuri pahaa sanottavaa, mutta pelin teema tuntuu menneen hieman harakoille, sillä Suomen Neropatin kysymykset eivät ole yhtään sen suomalaisempia kuin muissakaan sarjan peleissä. Sinänsä ansiokkaasti ääninäytelty juontaja, Buzz, on käsikirjoitettu sen verran epähauskaksi, että mieleni tekisi hetkittäin repiä korvat pois päästä, mutta kunhan ei menetä yöuniaan tämän suurisuisen virtuaaliegon takia, irtoaa Buzz - Suomen Neropatista ihan kelvollista visailuviihdettä koko perheelle.

Rock Band 2 on bändipelien kruunaamattoman kuninkaan odotettu jatko-osa, jonka pelilliset muutokset ovat niin konservatiivisia, että sen nimi pitäisi olla oikeastaan Rock Band 1,5. Päivittynyt uramoodin ja Drum Trainer ovat ihan mukavia lisäyksiä, mutta olisin mieluusti luopunut kumpaisestakin, jos mukana olisi ollut laulumoodi, joka ihan oikeasti toimii. Kunhan unohtaa Rock Bandin puutteelliset karaokeaspektit ja keskittyy muovisoittimilla fiilistelyyn, löytyy pelistä harvinaisen vähän valittamista. Tärkein sisältö, eli biisivalikoima, on poikkeuksellisen monipuolinen ja toimiva, mikä on mielestäni aika paljon sanottu EA:n pelistä. Onhan se nyt joka tapauksessa ihan selviö, että mikä tahansa peli, johon saa Radioheadin My Iron Lungin tai Zombiesin She's Not There'n, on hankkimisen arvoinen.

Sega Mega Drive Ultimate Collection on reilun neljänkymmenen pelin mittainen katsaus yhden 90-luvun legendaarisimman konsolin sielunelämään. Pakettiin on onnistuttu poimimaan suurin piirtein Mega Driven tärkeimmät julkaisut aina Sonic The Hedgehogeista Phantasy Stareihin ja jopa onpa mukaan eksynyt muutama hieman vähemmällekin huomiolle jäänyt hitti. Tylsien ja vanhentuneiden 2D-taistelupelien osuus on häiritsevän suuri, mutta toisaalta se antaa rehellisen kuvan siitä, millaisia pelejä sitä 90-luvulla pelattiin. On aivan selvää, että ajan hammas on puraissut niitä hyviäkin pelejä sen verran kovaa, että retroilun ihanuudesta on turha vaahdota aivan nuorimmalle pelaajalpolvelle, mutta jos Mega Drive herättää pahemman luokan nostalgiakuumetta, tai videopelaamisen historia sattuu muuten vaan kiinnostamaan, ei reilut neljäkymppiä yli neljästäkymmenestä retropelistä ole aivan kohtuuton hinta.

SingStar Pop Edition ja Suomipop eivät lähde sörkkimään SingStarin loistavaa karaokekaavaa, vaan tarjoavat samaa hauskaa laulantaa uudella sisällöllä. Kumpaisenkin levyn biisivalintoja leimaa hieman sekava, tilkkutäkkimäinen linja ja etenkin Pop Editionin kohdalla on vaikea keksiä, kenelle se oikeastaan on suunnattu. Suomipopissa biisien suuri kirjo ei niin haittaa, sillä se on jo korkean kotimaisuusasteensa puolesta lähes varma hitti juhlayleisön keskuudessa. En ole aivan varma, onko SingStarien pisteytys yleisellä tasolla järkevää, mutta jos nyt jotain pitäisi laukoa, niin intuitiivisesti tiputtaisin Pop Editionille 2,5 ja Suomipopille 3,5 tähteä. Kannattaa kuitenkin lukaista biisilistat huolella läpi, sillä niistä saa takuuvarmasti totuudenmukaisemman kuvan, kuin yksittäisen arvostelijan subjektiivisesta mielipiteestä.

SingStar Pop Edition ja Suomipop eivät lähde sörkkimään SingStarin loistavaa karaokekaavaa, vaan tarjoavat samaa hauskaa laulantaa uudella sisällöllä. Kumpaisenkin levyn biisivalintoja leimaa hieman sekava, tilkkutäkkimäinen linja ja etenkin Pop Editionin kohdalla on vaikea keksiä, kenelle se oikeastaan on suunnattu. Suomipopissa biisien suuri kirjo ei niin haittaa, sillä se on jo korkean kotimaisuusasteensa puolesta lähes varma hitti juhlayleisön keskuudessa. En ole aivan varma, onko SingStarien pisteytys yleisellä tasolla järkevää, mutta jos nyt jotain pitäisi laukoa, niin intuitiivisesti tiputtaisin Pop Editionille 2,5 ja Suomipopille 3,5 tähteä. Kannattaa kuitenkin lukaista biisilistat huolella läpi, sillä niistä saa takuuvarmasti totuudenmukaisemman kuvan, kuin yksittäisen arvostelijan subjektiivisesta mielipiteestä.

Vali vali ja nipo nipo. Yhden koneen moninpeli ei ollut painonsa arvoinen kullassa, eikä ilmainen prätkäpäivitys räjäyttänyt tajuntaa, mutta pohjimmillaan Burnout Paradise - The Ultimate Box on yhä se sama loistava kaahailupeli, joka loksautti leukojamme vuosi sitten. The Ultimate Boxin mukana toimitettu lisäsisältö ei kokonaisuutta juuri paranna, mutta olipa se kuinka vaillinaista tahansa, ei se sitä myöskään huononna. Kyseessä on siis lähes puhdas uudelleenjulkaisu, jolla pyritään tavoittamaan PC-pelaajakunnan ohella ne loputkin epäonniset Xbox-/Pleikka-akselin kaaharit, jotka ovat onnistuneet vuoden takaiselta kolarihekumalta välttymään. Jos tunnet tässä vaiheessa piston sydämessäsi, kannattaa asia korjata pikimmiten.