Guitar Hero 5 on sarjan uusin, joka tuo mukaanaan joitain uudistuksia, joista ehkäpä merkittävin on nopean peliin liittymisen mahdollistava partymuotoinen pelaaminen, sekä mahdollisuus sekoitella instrumentteja miten haluaa. Muutoin GH -sarjan tuorein osa on melko yllätyksetön ja vailla uusia mullistuksia, sekä musiikkivalikoimaltaan jälleen kerran pääosin mainstream-musiikkia, joka ei varmasti miellytä ainakaan niitä, jotka eivät liiemmin mainstreamista perusta. Mikäli peliä voisi sen musiikkivalikoimansa vuoksi sakottaa, olisi allekirjoittanut napsaissut lopullisesta pistemäärästä puolikkaan tähden pois.

Overlord II on uudella juonella, paremmalla grafiikalla, sekä lukuisilla pienemmillä parannuksilla maustettu uudelleenlämmittely alkuperäisestä Overlord -pelistä, joak onnistuu olemaan hitusen edeltäjäänsä parempi. Örkkilaumojen kontrollointi ja ultimaalisen Pahan roolissa toimiminen on aluksi hauskaa, mutta valitettavasti loppujen lopuksi peli kuitenkin toistaa pahasti itseään, eikä tylsästä moninpelistäkään ole paikkaamaan tätä asiaa. Jos pidit alkuperäisestä Overlordista, niin tämäkin varmasti uppoaa, mutta jos et niin suosittelisin ensin kokeilemaan pelin demoversiota.

Mini Ninjas on mukavaa vaihtelua Hitman -peleihin erikoistuneelta IO Interactivelta. Veretön, sarjakuvamaisella grafiikalla varustettu helposti omaksuttava toimintapeli, jonka suurimmat miinukset ovat sen itseään toistavuus, sekä turhankin helppo vaikeuskäyrä vanhempia pelaajia ajatellen. Perheen nuoremmat pelaajat sen sijaan varmasti pitävät siitä mitä Mini Ninjasilla on tarjota.

Virtua Tennis 2009 on edeltäjiensä tavoin suoraviivainen ja kevyt arcade-tennis. Kontrollien helppous ja yksinkertaisuus tekevät pelistä helposti lähestyttävän, mikä on hyvä juttu etenkin moninpelin kannalta, mutta yksin pelattavassa uramoodissa saavutettava ilmiömäinen helppouden taso uhkaa valuttaa aivot ulos korvista. Kunhan ymmärtää ettei kyseessä ole mikään vakava urheilusimulaatio, vaan lähinnä moninpeliksi kelpaava pinnallinen ja viihteellinen pallonläiskyttely, ei Virtua Tennis 2009 ole laisinkaan hullumpi kokemus. Harmi vaan, että Virtua Tennis 3 teki tämän kaiken yhtä hyvin jo vuosia takaperin, eikä Virtua Tennis 2009:llä ole kuin pari hassua treenausmoodia perustelemaan lähes tuplaantunutta numeroarvoa hintalapussaan. Toisin sanoen, Segalla on hieman petraamista pelityylissään ennen seuraavaa erää.

Fuel on yritys naittaa vapaamuotoinen hiekkalaatikko -konsepti Mad Max -tunnelmaisen autopelin kanssa. Valitettavasti peli kaatuu kuitenkin pelimaailmansa aivan liian suureen kokoon, moninpelin puutteeseen samalla konsolilla, sekä moninpelaajien puutteeseen Livessä.

SBK 09 on uskollinen seuraaja edeltäjälleen siinä mielessä, että se ei tarjoa juuri mitään oikeasti uutta uusimpien talli- ja ajajatietojen, sekä ratojen lisäksi. SBK 08:n tapaan saman konsolin moninpelin puute, sekä Live-pelaajien olematon määrä aiheuttavat sen, että 09-painoskin saa saman arvosanan.

Superstars V8 Racing on italialaisen Milestonen yritys palata auton rattien taakse sitten Screamer -pelien. Melkein voitaisiin kuitenkin todeta, että parempaa onnea ensi kerralla, sillä yksinpelinä Superstars on auttamattoman tylsä ja pelaajien puuttuminen Livestä, sekä saman konsolin moninpelin totaalinen uupuminen tekevät tästä pelistä jokseenkin suutarin; se tuskin tulee sytyttämään ketään.

G-Force on samannimiseen animaatioelokuvaan pohjautuva 3rd person toimintapeli, joka onnistuu olemaan yllättävän viihdyttävä, mutta samalla riittävän simppeli peli nuorempia ajatellen. Pelin 3D-efekti ja lasit eittämättä tuovat ainakin perheen pienemmille lisäiloa, mutta vanhemmille saattaa päänvaivaa koitua pelin hinnan sekä eliniän välisestä suhteesta.

Pelkäksi Wolfensteiniksi nimetty, uusien konsoleiden uusi Wolfenstein -peli on megaluokan pettymys, eikä nouse lainkaan vuoden 2001 Return To Castle Wolfensteinin tasolle millään osa-alueella. Yksinpeli on surkean tekoälyn sekä rasittavan ravaamisen pilaama, kun taas moninpelin kiusana ovat useat bugit ja kunnollisen toimimisen puute. Kokonaisuutta pelastaa hitusen mielenkiintoinen talismani, sekä pelin passeli grafiikka ja äänimaailma, mutta se ei ole paljoa se.

Transformers: Revenge of The Fallen putoaa keskikastiin, vaikka paketti kuitenkin on ihan viihdyttävä. Se viihdyttävyys ei kuitenkaan tule kenttäsuunnittelusta, saati sitten itseään toistavista tehtävistä, vaan lähinnä moninpelistä ja peliin laitetusta lisämateriaalista, alkuperäisistä Transformers -piirrossarjan jaksoista. Näppäinyhdistelmät taisteluita varten on onnistuttu luomaan kohtalaisen hyvin. Harmi kuitenkin, että pelin kokonaistoteutus ei polje tarpeeksi pitkälle. Elokuvan nähneet saattavat myös jäädä hieman kylmiksi, jos hakevat jotain mikä tarjoaisi kunnolla yhtäläisyyksiä itse elokuvaan, sillä edes lisämateriaalia kyseistä pätkää kohtaan ei pelistä löydy.